Pjotr Vasiljevitsh, huolimatta rumuudestaan, kömpelyydestään ja änkytyksestään, oli sangen lujaperiaateinen ja harvinaisen käytännöllinen mies. Joten kuten pikku lainojen, uudistusten, pyyntöjen ja lupausten avulla hän esti maatilan joutumasta huutokaupalla myytäväksi. Tultuaan maanomistajaksi Pjotr Vasiljevitsh puki ylleen isän lammasnahkaturkin, joka oli säilynyt aitassa, hävitti vaunut ja tallihevoset, vierotti vieraat maatilaltaan, ojitti pellot, suurensi kylvön, vähensi arentimaita, omalla väellä kaadatti ja edullisesti möi metsän ja paransi niin asiat. Pjotr Vasiljevitsh oli tehnyt ja pitänyt sellaisen päätöksen, että kunnes kaikki velat tulevat maksetuiksi hän ei käytä muita vaatteita kuin isän turkkia talvella ja omaa ompelemaansa palttinanuttua kesällä, eikä ajele muuten kuin työrattailla ja työhevosilla. Tätä stoalaista elämäntapaa hän koetti saada käytäntöön koko perheessä, mikäli semmoista salli hänen jumaloiva kunnioituksensa äitiin. Vierashuoneessa hän änkyttäen, orjan tavalla kumarteli äitinsä edessä, täytti kaikki hänen toiveensa, torui niitä, jotka eivät noudattaneet Anna Dmitrievnan käskyjä; mutta omassa työhuoneessaan ja konttorissa hän pani hyvin lujille siitä, että hänen tietämättään oli tapettu ankka, taikka mies lähetetty Anna Dmitrievnan käskystä tiedustelemaan naapurin rouvan terveyttä, taikka tyttöjä laitettu ryytimaan kitkennästä metsään vattuja poimimaan.

Noin neljän vuoden kuluttua olivat kaikki velat maksetut ja Pjotr Vasiljevitsh teki matkan Moskovaan sekä palasi sieltä uudessa puvussa ja uusilla ajopelillä. Mutta tästä asiain kukoistavasta tilasta huolimatta hän pysyi entisissä stoalaisissa taipumuksissaan, joilla hän näytti kovasti ylpeilevän omaistensa ja vieraiden edessä, ja usein änkyttäen sanoi, että "joka todella tahtoo minua nähdä, hän tulee luokseni, vaikka olen lammasnahkaturkkiinkin puettu, ja syö minun hapankaaliani ja minun puuroani, niinkuin minäkin sitä syön". Hänen joka sanassaan ja liikkeessään ilmeni synkkä ylpeys, joka perustui siihen tietoon, että hän oli uhrautunut äitinsä vuoksi ja lunastanut maatilan, ja tuntui ylenkatse kaikkia muita kohtaan sen johdosta, etteivät nämä olleet mitään sentapaista saaneet aikaan.

Äiti ja tytär olivat keskenään aivan erilaisia luonteita ja muutenkin monessa suhteessa aivan erikaltaiset. Äiti oli yksi noita miellyttävimpiä, aina samalla tavalla seurassa suopean iloisia naisia. Kaikki mikä oli suloista ja iloista ilahutti todellisesti hänen mieltänsä. Vieläpä tuokin piirre, joka tavataan ainoastaan kaikkein hyväluontoisimmilla vanhoilla ihmisillä — nimittäin kyky nauttia iloitsevan nuorison näkemisestä, oli hänellä mitä suurimmassa määrässä vallalla. Hänen tyttärensä Audotja Vasiljevna oli päinvastoin luonteeltaan totinen, taikka oikeammin tuolla omituisella tavalla välinpitämättömän hajamielinen ja ilman mitään syytä kopeileva, jommoisia ovat tavallisesti naimattomat kaunottaret. Kun hän tahtoi olla iloinen, niin hänen ilonsa muodostui jollakin lailla kummalliseksi, ei sitä tiennyt nauroiko hän itselleen vai nauroiko sille, jonka kanssa puhui, vai nauroiko koko maailmalle, jota hän ei sentään varmaankaan aikonut. Usein minä ihmettelin ja kyselin itseltäni, mitä hän lie tarkottanut sanoessaan tällaisiakin lauseita: niin, minähän olen hirveän hyvän näköinen: kuinkas muuten, kaikkihan minuun rakastuvat, j.n.e. Anna Dmitrievna oli aina puuhailevainen: innolla harrasti talon ja pikku puutarhan sieventämistä, rakasti kukkia, kanarilintuja ja sieviä kapineita. Hänen huoneensa ja puutarhansa olivat pienet ja köyhänlaiset, mutta kaikki oli järjestetty ylen tarkasti, puhtaasti, ja kaikessa oli tuon keveän iloisuuden iloinen luonne, jota parhaiten ilmaisee sievä valssi taikka polkka. Sana leikkikalu, jota vieraat usein kehuakseen käyttivät, kuvasi sangen hyvin Anna Dmitrievnan pikku puutarhaa ja huoneustoa. Ja Anna Dmitrievna oli itsekin leikkikalu — pikkunen, heikko, tuorekasvoinen, sieväkätinen, aina iloinen ja aina siististi puettu. Ainoastaan hiukan liiaksi paisuneet tummat suonet hänen pikku käsillään häiritsivät tätä yleistä luonnekuvaa. Audotja Vasiljevna sitä vastoin ei tehnyt koskaan mitään, eikä ainoastaan ollut välittämättä mistään pikku kapineista tai kukkasista, vaan ei välittänyt kylläksi edes itsestään, ja aina juoksi pukeutumaan, kun tuli vieraita. Mutta ilmestyessään sitten pukeutuneena huoneeseen hän oli todella harvinaisen kaunis, lukuunottamatta tuota kaikille kauneille kasvoille yhteistä silmien ja hymyn kylmää, yksitoikkoista ilmettä. Hänen ylen säännölliset, ihanat kasvonsa ja hänen solakka vartalonsa tuntuivat aina puhuvan: "tässä olen, katsokaa nyt minua".

Mutta huolimatta äidin luonteen elävyydestä ja tyttären ulkomuodon hajamielisestä välinpitämättömyydestä, tuntui jokin puhuvan, että edellinen ei ole koskaan, ei ennen eikä nyt mitään rakastanut, paitsi tuommoista sievoista ja hauskaa, jotavastoin Audotja Vasiljevna oli yksi niitä luonteita, jotka kerran rakastuttuaan uhraavat koko elämänsä sille, johon ovat rakastuneet.

XXXIV

ISÄN NAIMINEN.

Isä oli neljänkymmenenkahdeksan vuotias, kun meni toisiin naimisiin
Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.

Saavuttuaan keväällä yksin tyttöjen kanssa maalle oli isä, kuten kuvailen, siinä erikoisessa rauhattoman onnellisessa ja avomielisessä mielentilassa, jossa tavallisesti ovat kortinpelaajat keskeyttäessään pelinsä suuren voiton jälkeen. Hän tunsi, että oli vielä paljon käyttämätöntä onnea, jota hän, ellei tahtonut enää pelata, saattoi käyttää yleensä menestyksekseen elämässä. Sitä paitsi oli kevät, hänellä oli odottamattoman paljon rahoja, hän oli aivan yksin ja ikävöitsi. Neuvotellessaan Jaakon kanssa asioista ja muistaen tuon iankaikkisen maariidan Epifanovien kanssa sekä kaunottaren Audotja Vasiljevnan, jota hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt, kuvailen hänen sanoneen Jaakolle: "tiedätkös mitä, Jaakko hyvä, — sensijaan kuin aina vaan jatkamme tuota riitaa, eiköhän olisi parasta luovuttaa koko se peijakkaan maa heille, hä? mitä arvelet?…"

Kuvailen kuinka Jaakon sormet alkoivat kieltävästi kierrellä selän takana tämän kysymyksen kuultuansa ja kuinka hän todisteli, että "nähkääs meillähän se on oikeus puolellamme".

Mutta isä käski valjastaa hevonen, puki ylleen muodikkaan oliivin värisen palttoonsa, suki tukkansa jäännökset, ruiskautti hajuvettä nenäliinaansa, ja mitä parhaimmalla tuulella — kun tunsi menettelevänsä niinkuin ylhäiset herrat, ja erittäinkin, kun toivoi saavansa nähdä kauniin naisen, — ajoi naapuritaloon.