Kun professori tuli esille ja kaikki vaikenivat, muistan laajentaneeni satiirisen arvosteluni myöskin professoriin, ja minua oli hämmästyttävinään se, että hän alkoi luentonsa johdatuksella, jossa mielestäni ei ollut mitään järkeä. Olisin tahtonut, että luento olisi ollut alusta loppuun niin järkevä, ettei siitä olisi voinut ottaa pois eikä siihen lisätä ainoatakaan sanaa. Kun petyin, niin piirtelin vihkooni, joka oli kauniisti sidottu ja johon olin kirjottanut "ensimäinen luento", kahdeksantoista profiilia, jotka yhtyivät piiriin kukan tavalla, ja ainoastaan silloin tällöin olin liikuttavinani kättä paperilla, että professori olisi luullut minun kirjottavan muistiin. Tämän luennon kestäessä tulin siihen päätökseen, että on aivan tarpeetonta kirjottua kaikkea, mitä professori tulee puhumaan, ja sitä sääntöä noudatinkin luentojen päättymiseen asti.
Seuraavilla luennoilla en enää tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, olin tehnyt tuttavuuksia, puristanut toverien kättä, keskustellut, mutta sittenkään ei minun ja toverien välillä syntynyt todellista lähestymistä, ja vielä useinkin sain siis sydämmessäni surra ja teeskennellä. Iivinien joukkokuntaan eli aristokraatteihin, joiksi heitä yleensä sanottiin, en voinut yhtyä, koska, mikäli nyt muistan, vierastelin heitä, ja tervehdin ainoastaan silloin kuin he minua tervehtivät, mutta he puolestaan näyttivät hyvin vähän kaipaavan minun tuttavuuttani. Enemmistön kanssa taas en yhtynyt aivan toisista syistä. Heti kun tunsin, että joku toveri alkoi minuun kiintyä, minä annoin hänen tietää käyväni päivällisillä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona, ja että minulla on omat vaunut. Tätä puhuin ainoastaan näyttäytyäkseni edullisemmalta puoleltani ja siinä tarkotuksessa, että toveri olisi minuun kiintynyt sen johdosta vielä enemmän; mutta melkein joka kerta kävi päinvastoin, niin että annettuani tietää sukulaissuhteestani ruhtinas Ivan Ivanovitshiin, toveri ihmeekseni muuttui äkkiä ylpeäksi ja kylmäksi.
Olipa joukossamme muiden muassa vapaata paikkaa nauttiva ylioppilas Operov, vaatimaton, hyvin lahjakas ja ahkera nuorukainen, joka tervehtiessään piti kättä aina lautana, kääntämättä sormia ja tekemättä kädellä mitään liikettä, niin että toverit joskus piloilla tarjosivat hänelle kättä samalla tavalla vastaan. Minä istuin meikein aina hänen viereensä ja usein puhelin hänen kanssaan. Operov miellytti minua erittäinkin niiden vapaiden mielipiteiden vuoksi, joita hän lausui professoreista. Hän arvosteli hyvin selvään ja tarkasti jokaisen professorin luennoimista, jopa joskus ivasikin heitä, mikä suuresti oudostutti ja hämmästytti minua, sanottu kun se oli hänen hiljaisella pikku äänellään, joka piiperti hänen pikkuruikkuisesta suustaan. Siitä huolimatta hän kuitenkin hyvin suurella huolella kirjotteli muistiin hienolla käsialallaan poikkeuksetta kaikki luennot. Me aloimme jo tutustua toisiimme, päätimme valmistua yhdessä, ja hänen pienet, harmaat lyhytnäköiset silmänsä alkoivat jo mielihyvällä kääntyä puoleeni, ilmestyessäni paikoilleni hänen viereensä. Mutta minä pidin tarpeellisena kerran keskustellessamme ilmottaa hänelle, että äitini oli kuollessaan pyytänyt isää olemaan panematta meitä valtionkouluun, ja että kaikki valtionkoulujen oppilaat saattoivat kyllä olla oppineita, mutta minusta nähden myös jotain toista, nimittäin ce ne sont pas des gens comme il faut, — sanoin minä änkyttäen ja tuntien jostakin syystä punastuvani. Operov ei vastannut mitään, vaan seuraavilla kerroilla hän ei tervehtänyt minua ensiksi, ei tarjonnut kättään eikä jutellut, ja kun istuin paikoilleni, niin hän, kumartaen päänsä sormen etäisyydelle vihoista, oli niitä tutkivinaan. Minä ihmettelin tätä Operovin aiheetonta kylmenemistä. Mutta pour un jeune homme de bonne maison pidin sopimattomana hieroa sovintoa vapaapaikkaa nauttivan ylioppilas Operovin kanssa, ja jätin hänet siis rauhaan, vaikka hänen kylmenemisensä tunnustaakseni minua suuresti suretti. Kerran saavuin ennen häntä, ja kun eräs mielikki professoreista oli luennoitseva, niin oli kokoontunut paljon semmoisiakin, jotka muuten eivät käyneet luennoilla, ja kaikki paikat näin ollen olivat otetut; minä istuin Operovin paikalle, asetin vihkoni pulpetille ja poistuin. Palattuani luentosaliin huomasin vihkoni muutetuiksi takimmaiselle pulpetille ja Operovin istuvan minun paikallani. Minä huomautin hänelle, että olin pannat siihen vihkoni.
— Mistä minä tiesin, vastasi hän punastuen ja katsomalla minuun.
— Toistan teille, että panin vihkoni tähän, sanoin uudelleen ja aloin tahallani kiivastua, aikoen pelottaa häntä urhoollisuudellani. — Kaikki sen näkivät, lisäsin minä ympärillä oleviin ylioppilaihin katsahtaen, mutta vaikka monet katsoivat uteliaina minuun, niin ei kukaan vastannut.
— Ei täällä paikkoja osteta, vaan se istuu, joka ennen ehtii, sanoi
Operov vihasesti liikahtaen ja pahastuneena minuun vilkaisten.
— Se merkitsee, että te olette moukka, sanoin minä.
Operov taisi murahtaa jotakin semmoista kuin: "ja sinä olet tyhmä nulikka", mutta minä en sitä yhtään kuullut. Ehkä olisin sentään jotain vielä lisännyt, mutta samassa ovi aukeni ja professori ilmestyi sinisessä frakissa, kumarsi ja nopeasti meni kateederille.
Mutta ennen tutkintoja, kun minulle tuli luentovihot tarpeellisiksi, tarjosi Operov, muistaen lupauksensa minulle omat vihkonsa ja ehdotti, että lukisimme yhdessä.