— Minulla on kunnia sanoa äitikulta tervetulleeksi ja suudella hänen kättään!
— Vai niin, siinähän on oma rakas poikaseni! sanoi Audotja Vasiljevna vetäen suunsa kauniiseen, yksitoikkoiseen hymyyn.
— Älkääpä unohtako toistakaan poikaistanne, sanoin minä, myöskin suudellen hänen kättään ja tahtomattani matkien Volodjan ilmettä sekä puhetta.
Jos me ja äitipuoli olisimme olleet varmat keskinäisestä ystävyydestämme, olisi tämä ilme voinut tarkottaa tavallisten rakkaudenilmaisutapojen halveksimista; jos olisimme päinvastoin olleet jo vihamieliset toisillemme, olisi se voinut tarkottaa ivaa taikka teeskentelyn halveksimista, tai halua peittää läsnäolevalta isältä todellisia suhteitamme; mutta semmoisena kuin tuo ilme nyt esiintyi — joka muuten oli erittäin Audotja Vasiljevnan makuun — ei se merkinnyt yhtään mitään, vaan ainoastaan peitti kaikkien suhteiden täydellistä puutetta. Myöhemmin olen usein huomannut muissakin perheissä, kun jäsenet tuntevat, etteivät välit tule olemaan aivan eheitä, — tuommoisia pilapuheille rakennettuja tekosuhteita; ja juuri nuo suhteet tahtomattammekin vakaantuivat meidän ja Audotja Vasiljevnan välillä. Me emme melkein milloinkaan päässeet niiden ulkopuolelle, olimme aina teeskennellyn kohteliaita hänelle, puhuimme ranskaa, harppailimme, kumartelimme, ja sanoimme häntä nimellä chère maman, johon hän aina vastasi samantapaisilla pienillä pilapuheilla ja kauniilla, yksitoikkoisella hymyllään. Ainoastaan tuo itkupussi Ljubotshka hanhenjalkoinensa ja yksinkertaisine puheineen kiintyi äitipuoleen ja yritteli sangen lapsekkaalla, joskus kömpelölläkin tavalla lähestyttää häntä muuhunkin perheeseemme; silläpä myöskin ainoa henkilö koko maailmassa, johon Audotja Vasiljevnalla lukuunottamatta isää oli pisarakaan kiintymystä, oli Ljubotshka. Audotja Vasiljevna osotti hänelle jonkinlaista kiihkeätä ihailua ja arkaa kunnioitusta, joka suuresti ihmetytti minua.
Alkuaikoina Audotja Vasiljevna nimitti itseään mielellään äitipuoleksi ja viittaili siihen, miten aina lapset ja talonväki tekee vääryyttä äitipuolille ja kuinka tukalaksi tämän olo sen johdosta käy. Mutta vaikka hän edeltäpäin aavisti tämän olon tukaluutta, ei hän tehnyt mitään sen asian hyväksi: ei hellitellyt tätä, ei hyväillyt tuota, ei välttänyt toruilemista, mikä kuitenkin olisi hänelle ollut helppoa, koska hän oli luonteeltaan anteeksiantavainen ja hyvin hyvä. Eikä hän ainoastaan ollut tätä tekemättä, vaan, edeltäpäin peläten asemaansa, asettui kenenkään hyökkäämättä puolustusasemaan, pitäen itseselvänä, että kaikki talonväki oli paneva parastaan saattaakseen hänelle mielikarvautta, ja näki kaikessa tahallista loukkaamisen halua sekä piti parhaana kärsiä nurkumatta; mutta tuolla toimettomuudellaan hän ei niittänyt rakkautta, vaan tylyyttä. Sitä paitsi puuttui häneltä niin täydellisesti tuota meidän kodissamme korkeimpaan määräänsä kehittynyttä ymmärtämisen taitoa, josta jo olen puhunut, ja hänen tapansa olivat niin vastakkaiset niille tavoille, jotka olivat meidän kodissamme juurtuneet, että jo yksistään tämäkin seikka vaikutti hänen vahingokseen. Meidän täsmällisessä, siistissä kodissamme hän eli aina niinkuin olisi vastikään sinne saapunut, nousi ja pani maata milloin varhain milloin myöhään, söi päivällistä milloin yhdessä milloin erikseen, välistä ihasteli välistä taas ei ihastanut, kävi melkein aina, milloin ei ollut vieraita, puolipukeissa, ujostelematta näyttäytymästä meille jopa palvelijoillekin alushameisillaan, ainoastaan vaippa hartioilla, käsivarret paljaina. Alussa tämä tapain yksinkertaisuus miellytti minua, mutta sitten hyvinkin pian juuri tämä yksinkertaisuus vaikutti, että kadotin viimeisenkin kunnioituksen häneen. Vielä enemmän meitä ihmetytti se, että hän oli vieraiden läsnä ollessa ihan toinen nainen kuin ilman vieraita: vieraiden aikana hän oli nuori, terve ja kylmä kaunotar, joka oli komeasti puettu, ei tyhmä eikä älykäs, mutta ilomielinen; kun taas vieraita ei ollut, hän oli vanhanpuoleinen, väsynyt, puvussaan huolimaton, ikävöivä, vaikka tosin rakastava nainen. Usein, kun hän suu hymyssä, posket pakkasesta punasina, onnellisena kauneutensa tiedosta palasi joltakin visiitiltä, ja otettuaan hatun päästään, katsahti peiliin, taikka kun hän suhahteleva, avokaulainen tanssiaispuku yllä, ujostellen ja samassa ylpeillen palvelijain edessä kulki vaunuihinsa, taikka kun hän kotona pikkuiltamissamme esiintyi korkeakaulaisessa silkkipuvussa, jotain hienoja pitsejä vaaleata kaulaa vasten, ja hymyili sivuilleen tuolla kauniilla yksitoikkoisella hymyllään, ajattelin minä häntä katsoessani, mitäpä sanoisivatkaan kaikki hänen ihailijansa, jos olisivat nähneet häntä semmoisena kuin minä häntä näin, kun hän iltasilla jäätyään kotiin, kahdentoista jälkeen odotteli miestään klubista, yllään jokin kapotti, tukka sukimatonna, varjona kulkien heikosti valaistuissa huoneissa! Hän tuli välistä pianon ääreen ja kasvot ponnistuksesta rypyssä soitti ainoan osaamansa valssin, milloin taas otti käteensä romaanin ja luettuaan pari sanaa keskeltä viskasi sen pois, milloin taas, herättämättä palvelijoita, meni ruokakaapin luo, otti sieltä kurkun ja kylmää vasikanpaistia ja söi sitä seisaaltaan, milloin jälleen, väsyneenä, ikävöiden, ilman tarkotusta harhaili huoneesta huoneeseen. Mutta enin kaikesta meitä edensi toisistamme tuo ymmärtämisen puute, joka etupäässä ilmausi hänelle ominaisessa tavassa osottaa alentuvaista huomiota, kun hänen kanssaan puhuttiin asioista, joita hän ei ymmärtänyt. Ei tosin voinut lukea hänen viakseen, että hän oli tietämättään tehnyt itselleen tavan kevyesti hymyillä yksistään huulilla ja kallistaa päätänsä, kun hänelle puhuttiin asioista, jotka eivät kiinnittäneet hänen mieltänsä (ja paitsi häntä itseään ja hänen miestään ei häntä mikään kiinnittänyt), mutta tuo hymy ja tuo pään kallistaminen oli usein toistettuna sietämättömän kyllästyttävää. Myös oli hänen iloisuutensa, jolla hän ikäänkuin teki pientä pilaa hänestä itsestään ja koko maailmasta, vähän kömpelöä eikä tarttunut kehenkään; hänen tunteellisuutensa oli liian äitelää. Ja kiusallisinta oli, ettei hän ujostellut alituisesti puhua kelle tahansa rakkaudestansa mieheensä. Vaikkei hän valehdellutkaan sanoessaan koko elämänsä olevan rakkaudessa mieheensä, ja vaikka hän sen koko elämällään kyllä todistikin, niin meidän käsittääksemme oli tuommoinen ujostelematon, alituinen vatkuttaminen omasta rakkaudestaan inhottavaa, ja me häpesimme hänen puolestaan, kun hän puhui siitä syrjäisten kuullen, häpesimme vielä enemmän kuin häpesimme hänen tekemiään ranskankielen virheitä.
Hän rakasti miestään enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja mies myös rakasti häntä, erittäinkin alku-aikoina ja milloin näki hänen olevan muidenkin mieleen. Hänen elämänsä ainoa tarkotus oli miehensä rakkauden omistaminen; mutta hän näytti aivan kuin tahallaan panevan parastansa tehdäkseen juuri sitä, mikä oli hänen miehelleen vastenmielistä, mutta hän teki sitä kuitenkin tarkotuksessa todistaa juuri rakkautensa ja alttiutensa voimaa.
Isä rakasti koreita pukuja, rakasti nähdä häntä seuroissa kaunottarena, joka herätti ylistystä ja ihailua: mutta hänpä muka isän tähden luopui halustaan korupukuihin ja totutteli itseään istumaan alituiseen kotona harmaassa puserossa. Isä, joka oli aina pitänyt vapautta ja tasa-arvoisuutta kotisuhteiden välttämättömänä ehtona, toivoi, että hänen lempityttönsä Ljubotshka ja hyväluontoinen nuori vaimo todellisesti kiintyvät toisiinsa; mutta Audotja Vasiljevna "altistui" ja piti välttämättömänä osottaa talon oikealle emännälle, joksi hän Ljubotshkaa nimitti, kömpelöä kunnioitusta, joka kipeästi loukkasi isää. Isä oli tänä talvena pelannut paljon, loppupuolella oli paljon kadottanutkin, ja tapansa mukaan, tahtomatta sekottaa peliään perhe-elämän asioihin, salasi sekä voittojaan että tappioitaan kaikilta kotolaisilta. Mutta Audotja Vasiljevna "uhrautui"; joskin aivan kipeänä, jopa lopputalvella raskaudentilassakin ollen, hän piti velvollisuutenaan, harmaa pusero yllä, tukka kampaamatonna, vaikka neljän aikaan aamulla, horjuen mennä isää vastaan, kun tämä toisinaan paljon kadotettuaan väsyneenä, nolona palasi klubista. Audotja Vasiljevna tiedusteli häneltä hajamielisenä oliko hänellä ollut pelionnea ja teeskennellyllä huomiolla, päätä puistaen kuunteli hänen tilintekojaan klubista ja hänen sadannen kerran lausuttuja pyyntöjään, ettei häntä milloinkaan kotona odotettaisi. Siitä huolimatta, ja vaikka voitto tai tappio, josta isän koko omaisuus riippui, ei lainkaan kiinnittänyt Audotja Vasiljevnan mieltä, hän kuitenkin edelleen otti joka yö isää vastaan, kun tämä palasi klubista. Noihin kohtaamisiin saattoi hänet uhrautumishalunsa rinnalla tosin myöskin salainen mustasukkaisuus, josta hän mitä suurimmassa määrässä kärsi. Ei kukaan maailmassa olisi voinut saada häntä uskomaan, että isä palasi noin myöhään todellakin klubista eikä rakastajattaren luota. Hän koetti lukea miehensä kasvoista tämän rakkaussalaisuuksia; mutta voimatta mitään lukea antautui huokaillen jonkinlaiseen surun nautintoon ja onnettomuutensa miettimiseen.
Näiden ja monien muiden alituisten uhraantumisten johdosta alkoi siinä tavassa, millä isä kohteli vaimoaan tämän talven loppukuukausina, jolloin hän oli paljon kadottanut ja siksi oli enimmäkseen pahalla tuulella, tuntua tuontuostakin hiljaista vastenmielisyyttä, sitä hillittyä inhoa rakastettuun olentoon, joka tahtomattakin esiintyy haluna tehdä kaikkia mahdollisia pikku mielenharmia tuolle olennolle.