— Älä tuuppaile.
— Mene matkaasi
— Sanoinhan sinulle: älä tuuppaa!
Volodja kävi käteeni ja tahtoi vetää minua pöydän luota: mutta minä olin jo ylimpään huippuun kiihottunut: tartuin pöydän jalkaan ja kaasin nurin koko pöydän: "siinä on sinulle!" — ja kaikki posliini- ja kristalli-esineet lentelivät kilahdellen lattialle.
— Inhottava nulikka!… huusi Volodja koettaen pelastaa putoavia kapineita.
"No nyt on kaikki välillämme loppunut, ajattelin minä tullessani huoneesta: me olemme ikipäiviksi riitaantuneet."
Iltaan asti emme puhuneet toistemme kanssa; tunsin itseni syylliseksi, pelkäsin katsahtaa häneen ja koko päivään en voinut mitään tehdä; Volodjan sitävastoin kävi tunnilla hyvin ja hän tavallisuuden mukaan jutteli ja naureskeli päivällisen jälkeen tyttöjen kanssa.
Heti kun opettaja oli lopettanut tunnin, läksin minä huoneesta: minua kammotti, hävetti ja tuntui epämukavalta jäädä kahden veljen kanssa. Historian iltatunnin jälkeen otin vihot ja suuntausin ovelle. Mennessäni Volodjan ohitse, vaikka minua halutti pysähtyä ja tehdä hänen kanssaan sovinto, minä päinvastoin rypistin silmäni ja tein kasvoni vihasiksi. Volodja samassa nosti päätään ja tuskin huomattava, hyväntahtoinen pilahymy huulilla, rohkeasti katsahti minuun. Meidän katseemme kohtasivat toisensa ja minä ymmärsin hänen ymmärtävän minua ja myös sitä, että minä ymmärrän, että hän ymmärtää, mutta jokin vastustamaton tunne saattoi minut kääntymään pois.
— Nikolenka! sanoi hän minulle aivan yksinkertaisella eikä lainkaan isällisellä äänellä: — ei viitsitä olla vihaset. Anna anteeksi, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä!
Ja ojensi minulle kätensä.