— Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, että opetatte minua, olen vaan liian vanha…
— Hermot, hermot! kuiskasi tohtori.
Ja nyt isä paikalla kääntyi meihin:
— Mistä olette saaneet? ja kuinka uskallatte leikkiä semmoisilla kapineilla?
— Turhaa on heitä kuulustella, pitää kysyä lastenhoitajalta, sanoi mummo pannen erityisesti, halveksivan painon sanaan lastenhoitaja: — miksei hän katso paremmin perään.
— Voldemar sanoi, että Karl Ivanovitsh itse on antanut hänelle tämän ruudin, pisti Mimmi väliin.
— No, siitä nyt näette mikä mies se on, jatkoi mummo: — ja missä hän on, tuo lastenhoitaja, mikä hänen nimensä olikaan? käskekää tänne!
— Minä lupasin hänen mennä vieraisiin, sanoi isä.
— Se on aivan sopimatonta; hänen pitää aina olla saapuvilla. Lapset eivät tosin ole minun, vaan teidän, eikä minulla siis ole oikeutta neuvoa teitä, koska te muutenkin olette viisaampi minua, jatkoi mummo: — mutta näyttäisi jo toki olevan aika hankkia heille todellinen kotiopettaja tuon lapsenhoitajan, saksalaisen moukan sijaan. Niin, typerän moukan, joka ei heille voi mitään muuta opettaa kuin huonoja tapoja ja tyroolilaisia renkutuksia. Missä ihmeen tarkotuksessa, kysyn minä, opetetaan lapsille tyroolilaisia lauluja. Vaikka kukapa nyt enää ehtisi näitä asioita ajatella, ja tehkää siis niinkuin tahdotte — se on oma asianne —
Sana "nyt enää" merkitsi "kun ei heillä ole äitiä"; — se herätti mummossa surullusia muistoja: hän laski alas katseensa valokuvalla varustettuun nuuskarasiaan ja vaipui mietteihinsä.