Katinka oli nyt kuudentoista ikäinen; hän oli kasvanut; muotojen kulmikkuus, liikkeiden ujous ja kömpelyys, joita tavataan kasvavilla tytöillä, olivat vaihtuneet vasta puhjenneen kukan sopusuhtaiseen tuoreuteen ja sulavuuteen; mutta hän ei ollut muuttunut. Samat olivat hänen siniset silmänsä ja hymyilevä katseensa, sama myös tuo otsan kanssa melkein yhtenä viivana jatkuva suora nenä kovine sieramineen, ja tuo valoisasti hymyilevä pikku suu, — samat nuo pienen pienet kuoppaset läpikuultavilla punaposkilla, samat valkoiset pikku kädet… ja niinkuin ennenkin hänelle jostakin syystä aivan erikoisesti sopi "puhtosen tytön" nimitys. Uutta oli hänessä ainoastaan paksu, vaalea palmikko, jota hän kantoi suurien tavalla, ja nuori rinta, jonka ilmaantuminen häntä huomattavasti ilahutti ja hävetti.
Vaikka Ljubotshka oli aina hänen kanssaan yhdessä kasvanut ja kasvatettu, niin Ljubotshka oli kuitenkin kaikissa suhteissa toinen tyttö.
Ljubotshka oli lyhyenläntä kasvultaan, ja hänen jalkansa olivat englannintaudin tähden käyrät ja ruumiinrakennus sangen ruma. Koko hänen olennossaan ei ollut muuta kaunista kuin silmät, ja nämät silmät olivat todellakin ihanat, ne olivat suuret, mustat ja ne ilmaisivat niin vastustamattoman miellyttävää arvollisuutta ja lapsekkuutta, että väkisinkin herättivät huomiota. Ljubotshka oli kaikissa asioissa yksinkertainen ja luonnollinen; mutta Katinka ikäänkuin tahtoi olla jonkun toisen näköinen. Ljubotshka katseli aina suoraan ja joskus pysäytti nuo tavattoman suuret, mustat silmänsä johonkin vieraaseen ja katsoi niin kauan, että häntä siitä toruttiin, sanoen, ettei tuommoinen ole kohteliasta; Katinka sitävastoin mielellään laski alas silmäripsensä, siristeli silmiään ja vakuutti olevansa lyhytnäköinen, vaikka varmaan tiedän hänen nähneen erinomaisesti. Ljubotshka ei rakastanut olla vieraiden nähden olevinaan, ja kun joku häntä vieraiden läsnä ollessa rupesi suutelemaan, niin hän nyrpistelikse eikä sanonut voivansa kärsiä hellyyksiä; Katinka sitä vastoin rupesi vieraiden läsnä ollessa hyvin helläksi Mimmille ja rakasti kulkea kaulatusten jonkun tytön kanssa pitkin salia. Ljubotshka oli hirveä naurusuu ja joskus naurukohtauksen saatuaan juoksi käsiä huitoen pitkin huonetta; Katinka sitä vastoin tukki suunsa nenäliinalla tai käsillä, kun alkoi nauraa. Ljubotshka aina istui suorana ja kävi kädet riipuksissa; Katinka piteli päätänsä vähän kallella ja kävi kädet yhdessä. Ljubotshka oli aina hirveän ilonen, kun hänen onnistui päästä puheisiin jonkun täysikäisen herran kanssa, ja sanoi menevänsä välttämättä naimisiin husaarin kanssa, mutta Katinka sanoi kaikkia miehiä pahoiksi, ja ettei hän ikinä mene naimisiin; hän muuttui aina ihanteiseksi aivan kuin olisi pelännyt jotakin, kun joku miespuolinen puhutteli häntä. Ljubotshka alituisesti moitti Mimmiä siitä, että häntä pinnistetään korseteilla niin kovasti, "ettei voi hengittää", ja rakasti hyvää ruokaa; Katinka sitä vastoin usein pisti sormensa liivin alle ja näytti meille, kuinka korsetti oli väljä, ja söi tavattoman vähän. Ljubotshka rakasti piirustella päitä; mutta Katinka piirusteli vaan kukkia ja perhosia. Ljubotshka soitti hyvin selvästi Fieldin konsertteja, muutamia Beethovenin sonaatteja; Katinka soitti variatsioneja ja valsseja, hidastutti omin päin tempoa, hakkusi pianoa, alituisesti painoi pedaalia ja ennen kuin alkoi soiton, otti tunteellisesti kolme akordia arpeggio.
Mutta Katinka oli silloisen ajatukseni mukaan enemmän "suuren" näköinen, ja sentähden myös paljon enemmän minua miellytti.
XXII
ISÄ.
Siitä pitäen kun Volodja pääsi ylioppilaaksi oli isä hyvin ilosella tuulella ja tavallista useammin söi päivällistä mummon luona. Tosin hänen iloisuuteensa, kuten olin saanut Nikolailta tietää, oli syynä se, että hän oli viime aikoina hyvin paljon voittanut. Sattuipa toisinaan niinkin, että hän iltasin ennen klubiin menoa pistäytyi luoksemme, istautui pianon ääreen, kokosi meidät kaikki ympärilleen ja polkien tahtia pehmosilla kengillään (hän ei voinut kärsiä korkoja, eikä koskaan niitä käyttänyt), lauloi mustalaislauluja. Ja olisipa pitänyt silloin nähdä hänen lempilapsensa Ljubotshkan koomillista innostusta! Ljubotshka jumaloi häntä. Joskus saapui isä tunnille ja ankaran näköisenä kuunteli kuinka minä lausuin läksyäni, mutta niistä muutamista sanoista, joilla hän tahtoi minua oikaista, huomasin, ettei hän tunne hyvin sitä ainetta, jota minulle opetetaan. Toisinaan hän salaa iski silmää ja teki merkkejä, kun mummo alkoi torua ja olla kaikille syyttä vihanen. "Kylläpä se nyt löylyytti meitä, lapset", sanoi hän sitten. Yleensä hän vähitellen laskeutui silmissäni siitä saavuttamattomasta korkeudesta, johon lapsellinen mielikuvitukseni oli hänet asettanut. Yhä samalla rakkauden ja kunnioituksen tunteella suutelin hänen suurta valkoista kättänsä, mutta en enää karkoittanut luotani arvostelua hänestä ja hänen toimistaan. Mieleeni tuli ehdottomasti sellaisia ajatuksia hänestä, jotka minua pelottivat. En unohda koskaan erästä tapausta, joka synnytti minussa paljon tuollaisia ajatuksia ja tuotti minulle paljon siveellisiä kärsimyksiä.
Kerran myöhään illalla hän mustaan hännystakkiin ja valkoseen liiviin puettuna tuli vierashuoneeseen ottaakseen Volodjan mukaansa tanssiaisiin. Volodja pukeutui omassa huoneessaan. Mummo odotti makuuhuoneessa, että Volodja tulisi hänelle näyttäytymään (sillä hänellä oli tapana jokaisten tanssiaisten edellä kutsua Volodja luoksensa, siunata häntä, tarkastaa hänen pukuaan ja antaa ohjeita). Ainoastaan yhdellä lampulla valaistussa salissa käyskentelivät Mimmi Katinhan kanssa edestakasin, mutta Ljubotshka istui pianon ääressä ja harjotteli Fieldin toista konserttia, joka oli äiti-vainajan lempikappale.
En ole koskaan kenenkään ulkonäössä tavannut niin suurta sukuyhtäläisyyttä, kuin oli sisareni ja äitini välillä. Tämä yhtäläisyys ei ollut kasvoissa eikä ruumiinrakennuksessa, vaan jossakin sanoin selittämättömässä asiassa: käsissäkö, käyntitavassa, äänen erikoisessa laadussa vai muutamissa lausetavoissa. Kun Ljubotshka suuttuneena sanoi: "ei ikipäivinä", niin tuon sanan ikipäivinä, jota äidinkin oli tapana usein käyttää, hän lausui niin, että pieni "iki" tuntui olevan ainoastaan valmistus ensi tavun kovaan painoon sanassa päivinä; mutta vielä harvinaisempi oli yhtäläisyys hänen pianonsoitossaan ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa: hän korjasi pukuaan samalla tavalla, samalla tavalla käänsi vasemmalla kädellä lehtiä ylhäältä, samalla tavalla kiukustuneena löi kädellään pianon koskettimia ja sanoi: "herranen aika!" — samaa oli myös tuo sanoin kuvaamaton soiton hienous ja selvyys, tuon ihmeen ihanan fieldiläisen soiton, jota osuvasti sanotaan jeu perlé, ja jonka ihanuutta eivät ole voineet saada unohtumaan mitkään nykyisten pianonsoittajain konstit.
Isä tuli huoneeseen nopein, pienin askelin, — tuli Ljubotshkan luo, joka herkesi soittamasta hänet nähtyään.