Volodja virui jalat sohvalla ja pää käteen nojautuneena luki jotakin ranskalaista romaania, kun minä iltatuntien päätyttyä tavallisuuden mukaan tulin hänen huoneeseensa. Hän hetkeksi kohautti päätänsä katsahtaakseen minuun — tehden siis aivan yksinkertaisen ja luonnollisen liikkeen, — mutta se pani kuitenkin minut punastumaan. Minusta näytti, että hänen katseessaan oli kysymys: miksi olin tullut tänne, ja pään nopealla kumarruksella takasin entiseen asentoon hän tuntui tahtovan minulta salata tuon katseen merkitystä. Tämä taipumus panna arvoa yksinkertaisimpiinkin liikkeihin oli kuvaavana luonteeni piirteenä tällä iällä. Tulin pöydän ääreen ja myöskin otin kirjan käteeni; mutta ennen kuin aloin lukea, tulin ajatelleeksi, että oli oikeastaan naurettavaa ettemme puhu mitään, vaikkemme koko päivään olleet toisiamme nähneet.
— Kuules, aiotko olla kotona tänä iltana?
— En tiedä, kuinka niin?
— Muuten vaan, sanoin minä, ja huomattuani, ettei keskustelu ala sujua, otin kirjan ja rupesin lukemaan.
Merkillistä oli, että kahden kesken ollessamme saatoimme tuntikausia olla puhumatta keskenämme, mutta ei tarvinnut olla läsnä kuin aivan puhumatoinkin kolmas henkilö, niin Volodjan ja minun välillä saattoi syntyä mitä huvittavimpia ja monipuolisimpia keskusteluja. Oli kuin olisimme liian hyvin toisiamme tunteneet. Mutta tuntea toista liian paljon ja liian vähän on yhdellä tavalla esteenä lähestymiselle.
— Onko Volodja kotona? kuului etehisestä Dubkovin ääni.
— On, sanoi Volodja, laskien jalat sohvalta ja pannen kirjat pöydälle.
Dubkov ja Nehljudov astuivat sisälle päällysnutut yllä ja hatut päässä.
— No, lähdemmekö teatteriin, Volodja?
— Ei, ei minulla ole aikaa, vastasi Volodja punastuen.