— Te varmaankin tiedätte miksi läksin? sanoin minä.
— Saattaa olla, vastasi hän istuutuen viereeni: — mutta jos lähimaille arvaankin, niin en kuitenkaan voi sitä sanoa, jotavastoin te voitte, sanoi hän.
Minä sanonkin: — läksin senvuoksi, että olin suuttunut teihin… en suuttunut, mutta minua harmitti. Sanalla sanoen: pelkään aina, että te halveksitte minua sen johdosta, että olen vielä näin nuori.
— Tiedättekö miksi olemme niin lähestyneet toisiamme? sanoi hän hyväsydämmisellä ja viisaalla katseella vastaten minun tunnustukseeni: — miksi pidän teistä enemmän kuin niistä ihmisistä, jotka ovat minulle tutumpia ja joiden kanssa olen enemmän tekemisissä? Äsken se minulle selvisi. Teillä on merkillinen ja harvinainen ominaisuus — avosydämmisyys.
— Niin, minä puhun aina juuri niitä asioita, joita hävettää tunnustaa, vahvistin minä: — mutta ainoastaan niille, joihin luotan.
— Niinpä kyllä, mutta luottaakseen toiseen täytyy olla hänen kanssaan täydellinen ystävä; me emme kuitenkaan vielä ole teidän kanssanne ystävyksiä, Nicolas; muistatteko mitä puhuimme ystävyydestä: ollakseen todellinen ystävä, täytyy luottaa toisiinsa.
— Luottaa siihen, että sitä minkä teille sanon, sitä ette kellekään ilmaise, sanoin minä. — Mutta juuri kaikkein tärkeimpiä ja mieltäkiinnittävimpiä ajatuksia me emme millään ehdolla sano toinen toisillemme.
Ja mitä inhottavia ajatuksia! niin alhaisia ajatuksia, että jos olisimme tienneet joskus pitävän tunnustaa ne omiksemme, niin emme olisi koskaan uskaltaneet niitä ajatella.
— Tiedättekö mikä ehdotus tuli päähäni, Nicolas? lisäsi hän nousten tuolilta ja hymähdellen hieroen käsiään yhteen. — Tehkäämme se, ja te tulette näkemään kuinka hyödyllistä se on oleva meille kummallekin: päätetään, että tulemme tunnustamaan toisillemme kaikki. Me tutustumme perin pohjin toisiimme, eikä meitä enää hävetä; mutta ettemme tarvitsisi pelätä syrjäisiä, päättäkäämme ettemme koskaan emmekä kenellekään puhu toisistamme. Tehkäämme niin.
Ja me todellakin teimme niin. Mitä siitä seurasi, sen kerron vasta.