Mutta nyt sade jo hienonee: pilvet alkavat muodostua lainehtiviksi, ne kuultavat siitä kohden missä auringon pitäisi olla, ja harmaan vaaleiden reunojen läpitse näkyy jo hiukan sinistä taivasta. Hetken kuluttua paistaa auringon arka säde tien lätäkköihin, hienoihin sadejuoviin ja puhdistuneeseen, loistavaan maantieruohoon. Musta pilvi peittää nyt yhtä uhkaavasti vastapäistä taivaan puolta, mutta minä en enää pelkää sitä. Tunnen sanomattoman iloista, toivorikasta elämänonnea, johon raskas pelontunne on äkkiä vaihtunut. Sieluni hymyilee niinkuin virkistynyt, ilahtunut luonto. Vasili kääntää alas kauhtanansa kauluksen, ottaa hatun päästänsä ja pudistaa siitä veden; Volodja irrottaa polstan; minä kurottaudun kuomusta ja ahmin sisääni tuoretta, henkevää ilmaa. Kiiltäväksi puhdistunut katettujen vaunujen katto keikkuilee taas edessämme matkakirstuilleen, hevosten selät, mäkivyöt, ohjat, pyöränvanteet — kaikki on märkää ja kiiltää auringon säteissä, kuin olisi lakeerattu. Toisella puolella tietä on silmänkantamaton kesantopelto, jonka ainoastaan siellä täällä pienet notkelmat katkasevat. Pellon märkä multa ja ruohot loistelevat, ja tummana mattona se ylettyy aina taivaanrantaan asti; toisella puolella on haapametsä sekasin pähkinäpuiden ja tuomien kanssa. Se seisoo ikäänkuin onnesta yltäkylläisenä, ei yksikään lehti liikahda, ja hitaasti putoilevat sen pestyiltä oksilta sateen kirkkaat pisarat toiskesäisille kuivuneille lehdille. Kaikilta puolin kohoilevat iloisesti visertäen ja taas nopeasti laskeutuvat töyhtökiurut; kosteissa pensaikoissa kuuluu pikku lintujen puuhaileva liike ja metsän keskeltä kajahtelee käen kukunta. Niin valtaava on tämä metsän ihana haju kevään ukkosen jälkeen, koivun, orvokin, mädänneen lehden, kantosienen, tuomen kukkain tuoksu, etten enää voi pysyä istumassa, vaan hyppään vaunuista, juoksen pensaikkoon ja välittämättä siitä, että sadepisarat kastelevat minua, taittelen kukkivan tuomen märkiä terttuja, löyhyttelen niitä vasten kasvojani ja nautin niiden hurmaavaa tuoksua. Välittämättä edes siitä, että saappaihini hinautuu suuret likakönttäreet ja että sukkani ovat läpimärät, minä juoksen pitkin läiskyviä lätäköitä katettujen vaunujen akkunalle.
— Ljubotshka! Katinka! huudan minä antaen sinne muutamia kukkaterttuja: — katsokaa kuinka ihanaa!
Tytöt kiljasevat ihastustaan ilmaistakseen; Mimmi huutaen käskee poistumaan, etten joutuisi vaunujen alle.
— Ei, mutta haistahan sinä, kuinka ihanalta se tuoksuaa, huudan minä.
III
UUSI KATSANTOTAPA.
Katinka istui vieressäni pikkuvaunuissa ja sievä pää kumarassa katseli mietteissään pyörien alta pois juoksevaan pölyiseen maahan. Minä silmäilin häntä mitään puhumatta ja ihmettelin sitä surullista ilmettä, jossa ei enää ollut mitään lapsellista, ja jonka ensi kerran näin hänen ruusuisilla pikku kasvoillansa.
— No nythän jo pian pääsemme Moskovaan, sanoin minä: — mimmoisen luulet sen oikein olevan?
— En tiedä, hän vastasi haluttomasti.
— Sanohan nyt sentään: luuletko sen olevan Serpuhovia suuremman vai pienemmän…