Kaikki esineet olivat kirkkaassa valaistuksessa, huone sai iloisen ilmeen, kevyt kevättuuli löylytteli algebrani lehtiä ja hiuksia Nikolain päässä. Minä tulin ikkunan ääreen, istuin siihen puutarhaan päin kumartuneena ja vaivuin mietteihin.

Jokin uusi, tavattoman voimakas ja viehättävä tunne oli äkkiä mieleni vallannut. Märkä maa, jonka päällä paikotellen pisti esiin ruohon viherjät neulat, päivän paisteessa kimeltävät vesipurot, joissa pienet sorakivet ja lastut liikahtelivat, punertuneet sireenipensaan raipat paisuneine lehtinuppuineen siinä ihan ikkunan alla, puuhailevien lintujen piiperrys pensaikossa, sulavasta lumesta märkä mustahtava aita, ja erittäinkin tuo tuoksuva, kostea ilma ja ilonen auringonpaiste, — se kaikki kertoi minulle selvän selvästi jostakin uudesta, ihanasta, jota tosin en pysty kuvaamaan semmoisena, kuin se todella oli, vaan ainoastaan semmoisena kuin sen käsitin, ja joka kaikki minulle puhui kauneudesta, onnesta ja hyveestä, puhui, että nuo kolme ovat mahdolliset ja helpot toteuttaa, että ne kuuluvat yhteen, jopa niinkin, että kauneus, onni ja hyve ovat oikeastaan kaikki yhtä ja samaa. "Miten saatoin ennen olla ymmärtämättä tätä asiaa, miten paha olinkaan ennen ollut, ja miten hyväksi ja onnelliseksi olenkaan tulevaisuudessa tuleva!" sanoin itsekseni: — "pitää nyt vaan pian, pian, tällä hetkellä muuttua toiseksi ihmiseksi ja alkaa uutta elämää." Tästä huolimatta minä kuitenkin istuin kauan aikaa ikkunalla miettien ja mitään tekemättä. Onko ehkä lukija sattunut joskus nukahtamaan sumuisen ja sateisen sään aikana ja, herättyään vasta päivän laskiessa, avaamaan silmänsä ja akkunan levenevästä neliöstä, valkosen uudinharson läpi, joka ristivedosta pullistuneena lyö ikkunalautaan, näkemään sateesta märän maan, lehmusalean punervansinisen varjopuolen ja kostean puutarhakäytävän, jota auringon vinot säteet kirkkaasti valaisevat — yhtäkkiä kuulemaan puutarhan lintujen iloisesti elämöivää laulua ja näkemään akkuna-aukossa keijuvaa hyttysparvea, tuntemaan sateenjälkeisen ilman tuoksua ja ajattelemaan: "kuinka olenkaan tainnut nukkua tämmöisen illan yli!" sekä sitten kiiruhtanut puutarhaan nauttiakseen siellä elämästä? Jos semmoista on sattunut niin ei tarvitse tarkemmin kuvata sitä voimakasta sielullista tunnetta, jota tähän aikaan sain kokea.

III

MIETTEITÄ.

"Nyt minä olen menevä ripille ja puhdistun kaikista synneistäni", ajattelin: "enkä ole enää koskaan syntiä tekevä… (Tässä muistelin kaikkia niitä syntejä, jotka minua enin vaivasivat). Tahdon tästä lähin joka sunnuntai välttämättä käydä kirkossa, ja sieltä palattuani luen vielä tunnin ajan Evankeliumia, sitten jaan tietysti köyhille osan (kymmenyksen) eli puolikolmatta ruplaa siitä 100-ruplasesta, jonka tulen saamaan joka kuukausi yliopistoon päästyäni, ja olen sen tekevä niin, ettei kukaan saa tietää, enkä anna kerjäläisille ylimalkaisesti, vaan haen käsiini semmoisia köyhiä, orpoja tai mummoja, joista ei muuten mitään tiedetä.

"Minulla tulee olemaan oma huoneeni (luultavasti St. Jérômen entinen) ja minä aijon itse sitä siivota ja pitää ihmeteltävän puhtaana; palvelijaani en pakota mitään minulle itselleni tekemään. Hän on yhtä hyvä kuin minäkin. Sitten rupean käymään yliopistossa aina jalkasin (mutta jos saan ajoneuvot, niin myyn ne ja erotan nekin rahat köyhien varalle), ja yleensä tulen tarkasti täyttämään kaikki (— mitä tämä 'kaikki' oli, sitä en mitenkään olisi silloin voinut selittää, mutta elävästi tunsin tarkottavani sillä järkevää, siveellistä, moitteetonta elämää). — Kirjotan muistiin kaikki luennot ja luen päälliseksi aineita eteenpäin, joten ensi kurssilla tulen olemaan ensimäinen, ja kirjotan väitöskirjan; toisella kurssilla olen edeltäpäin kaikki tietävä, niin että minä voidaan suoraan siirtää kolmannelle kurssille, joten siis 18-vuotiaana lopetan luvut ensimäisenä kandidaattina ja kahdella kultamitalilla palkittuna; — sitten suoritan maisteritutkinnon, sitten tohtoritutkinnon ja tulen Venäjän etevimmäksi tiedemieheksi… ja miksi en voisi olla Europankin etevin tiedemies." Entä vielä sitten? kysyin itseltäni, — mutta nyt huomasin, että nuo mietteet olivat ylpeyttä, syntiä, joka on vielä tänä iltana tunnustettava papille, ja palasin siis takasin mietteitteni alkupäähän. "Valmistuakseni luentoihin rupean käymään jalkasin Varpusvuorten kävelypuistoon; valitsen siellä itselleni paikan jonkun puun juurella ja luen luentoni: joskus otan evästäkin mukaani, juustoa tai piirakaisen Pedottin leipomosta, tai muuta. Levähdettyäni rupean lukemaan jotakin hyvää kirjaa tai piirustelen näköaloja tai soittelen jollakin soittokoneella (aijoin välttämättä oppia huilua soittamaan). Sitten on tietysti myös hän kävelevä Varpusvuorilla, ja joskus hän lähestyy ja kysyy minulta: kuka minä oikeastaan olen? Minä katsahdan häneen noin vähän surunvoittoisesti ja sanon olevani erään papin poika ja olevani onnellinen ainoastaan täällä, missä voin olla yksin, ypö yksin. Hän tarjoo minulle kätensä, sanoo jotakin ja istuu viereeni. Niin me yhdymme siellä joka päivä, muutumme ikiystäviksi ja minä olen suuteleva häntä… Ei, se ei ole hyvä. Päinvastoin tästä päivästä pitäen en aijo katsoa naisiin. En milloinkaan enää mene piikain puolelle, koetanpa olla menemättä edes ohikaan; ja kun kolmen vuoden kuluttua pääsen holhuunalaisuudesta, niin menen tietysti heti naimisiin. — Rupean alituiseen voimistelemaan ja harjottamaan sopivia liikkeitä, niin että kahdenkymmenen ikäisenä olen väkevämpi kuin kukaan. Ensimäisenä päivänä pitelen puoli puutaa viisi minuttia ojennetuin käsin, toisena päivänä kaksikymmentäyksi naulaa, kolmantena kaksikymmentäkaksi naulaa ja niin edespäin, kunnes pitelen neljä puutaa kummassakin kädessäni, jolloin siis olen väkevämpi kuin kukaan talossamme; ja kun sitten joku saa päähänsä loukata minua tai lausua jotain alentavaa hänestä, minä käyn kiinni noin yksinkertaisesti vaan rinnuksiin, nostan miehen sylen verran maasta yhdellä kädellä ja vaan pitelen häntä siinä, että voimani tuntisi, ja annan sitten mennä; mutta ei tuokaan oikeastaan ole hyvä: — ei, en tietysti tee hänelle mitään pahaa, vaan ainoastaan todistan olevani…"

Älköön moitittako minua siitä, että nuoruuteni mietteet olivat yhtä lapsekkaat kuin lapsuuden ja poikaijän mietteet. Olen varma siitä, että jos kohtalo antaa minun elää hyvin vanhaksi ja tämä kertomus saavuttaa minun ikäni, niin vielä seitsenkymmenvuotisena ukkona olen ajatteleva yhtä mahdottoman lapsellisesti kuin nytkin. Olen haaveksiva jostakin ihanasta Mariasta, joka rakastuu minuun, hampaattomaan vanhukseen, aivan kuin kerran rakastui Maseppaan; siitä, kuinka heikkopäinen poikani pääsee äkkiä ministeriksi, tai siitä, kuinka minulla kerran on oleva miljoonien omaisuus. Olen varma, ettei löydy yhtäkään ihmisolentoa, jolla ei olisi tätä siunattua lohduttavaa haaveilemisen taipumusta. Mutta lukuunottamatta tuota haaveiden mahdottomuutta, ja niiden taikamaisuutta, mitkä ominaisuudet ovat yleisiä kaikille haaveille, voi haaveilla olla kylläkin erilainen luonne eri ihmisiin ja ikiin nähden. Siihen ikäkauteen, johon poika-ikäni katson päättyvän ja nuoruuteni alkavan, oli haaveitteni pohjana neljä tunnetta: rakkaus häneen, ajatuksissa väikkyvään naiseen, josta aina samalla tavalla haaveilin ja jota lakkaamatta odotin jossakin tapaavani. Tämä hän oli vähäksi osaksi Sonitshka, vähäksi osaksi Masha, Vasilin vaimo, silloin kuin se pesee pyykkiä punkassa, ja vähäksi osaksi se nainen, jota jo kauan sitten olin nähnyt teatterissa meidän aitiomme viereisessä aitiossa, ja jonka valkoisella kaulalla oli ollut jalokiviä. — Toinen tunne oli rakkauden rakastaminen. Halutti, että kaikki olisivat minua tunteneet ja rakastaneet. Halutti sanoa nimeni: Nikolai Irtenjev, ja että kaikki olisivat siitä uutisesta ihastuneet, tulleet ympärilleni ja kiittäneet jostakin asiasta. — Kolmas tunne oli jonkun tavattoman, kunniata tuottavan onnen toivo. Tämä toivo oli niin voimakas ja sitkeä, että se lähestyi mielipuolisuutta. Olin niin vakuutettu siitä, että aivan pian, jonkun erikoisen sattuman nojalla tulen äkkiä maailman rikkaimmaksi ja kuuluisimmaksi mieheksi, että alituiseen levottomasti odotin tapahtuvaksi jotain ihmeen tapaista. Joka hetki odotin, että nyt, nyt se alkaa ja että minä heti saavutan kaiken mitä ihminen suinkin voi haluta, ja senvuoksi aina kaikkialla pidin kiirettä, siinä luulossa, että se ehkä jo on alkamassa siellä missä minua ei ole. — Neljäs ja tärkein tunne oli inho omaan itseeni, ja katumus, mutta se katumus oli siihen määrään sulautunut onnentoivoon, ettei siinä itsessään ollut mitään surullista. Näytti niin helpolta ja luonnolliselta irrottautua koko entisyydestäni, muuttaa, muodostaa toiseksi kaikki se, mikä oli tähän asti ollut, ja alkaa elämä kaikissa sen suhteissa aivan uudestaan, että entisyys ei painanut eikä sitonut minua. Päinvastoin melkein nautin inhostani entisyyteen ja koetin kuvailla sitä mustemmaksi kuin se olikaan. Mitä mustempi oli muistojen piiri, sitä puhtaampana ja valoisampana esiintyi nykyisyyden piste ja sitä kirkkaampina säteilivät tulevaisuuden vesikaarivärit. Tämä katumuksen ääni ja täydellisentymyksen intohimoinen halu olikin pääasiallinen sieluntilani puheenalaisena kehityskautena, ja siitäpä saikin pohjansa minun uusi katsantotapani sekä itseeni, ihmisiin, että maailmaan. Siunattu, autuas ääni, sinä, joka niin monta kertaa niinä surullisina hetkinä, jolloin sielu vaieten alistui elämän vääryydelle ja siveettömyydelle, äkkiä rohkeasti nousit kaikkea valhetta vastaan, vihamielisesti paljastit entisyyden ja rakkauteen kehottaen viittasit tuohon kirkkaaseen nykyisyyden pisteeseen lupaillen onnea ja menestystä tulevaisuudessa, — sinä siunattu ja autuas ääni! Onko mahdollista, että joskus lakkaat kuulumasta?

IV

PERHEPIIRIMME.

Isä oli tänä talvena ani harvoin kotosalla. Mutta sen sijaan, kun kerran sattui kotona olemaan, oli mitä iloisimmalla tuulella, rämisytti pianoa soitellen lempikappaleitaan, teki imeliä silmäyksiä ja keksi sukkeluuksia kaikkien meidän ja Mimmin kustannuksella, kuten esimerkiksi: että Grusiniläinen prinssi muka oli ollut yhteisluistelussa, nähnyt siellä Mimmin ja rakastunut niin, että oli heti jättänyt avioerohakemuksensa Synodiin; — että minä muka olen määrätty Wienin lähettilään apulaiseksi, — ja hän ilmotti meille nuo uutiset aivan totisin kasvoin; — säikytteli Katinkaa hämähäkeillä, joita Katinka hyvin pelkäsi; osotti suurta ystävyyttä toverejamme Dubkovia ja Nehljudovia kohtaan, ja alituisesti kertoi meille ja muille ensi vuoden tuumistansa. Vaikka nämä tuumat joka päivä vaihtelivatkin ja olivat keskenään ristiriitaiset, ne olivat kuitenkin niin viehättäviä, että me niitä sanaakaan hiiskumatta kuuntelimme ja Ljubotshka katseli räpäyttämättä silmää suoraan papan suuhun, ettei vaan yksikään sana olisi päässyt hukkaan menemään. Isä suunnitteli milloin jättävänsä meidät Moskovaan yliopistoon ja itse lähtevänsä Ljubotshkan kanssa kahdeksi vuodeksi Italiaan, milloin ostavansa maatilan Krimin etelärannalla ja matkustavansa sinne joka kesäksi, milloin muuttavansa koko perheineen Pietariin j.n.e. Mutta paitsi tätä yleistä ilomielisvyttä tapahtui isässä viime aikoina vielä toinen muutos, joka suuresti ihmetytti minua. Hän teetti itselleen uuden uutukaisen, olivinvärisen puvun, muodikkaat housut ja pitkän turkkipalttoon, joka erinomaisesti sopi hänelle, ja hänestä tuoksahteli usein hajuvedelle, kun hän ajoi vieraisiin ja erittäinkin muutaman naisen luo, jonka nimeä Mimmi ei voinut huokaamatta mainita. Mimmi teki tällöin naaman, josta selvästi saattoi lukea ajatuksen: "Orpo parat! Onneton intohimo! Hyvä, ettei häntä enää ole" j.n.e. Nikolailta sain tietää — sillä isä ei meille milloinkaan puhunut korttipelistään, — että hän oli tämän talven kuluessa voittanut hyvin paljon, pistänyt rahat lainauspankkiin ja keväämmällä kieltäytynyt enää pelaamasta. Luultavasti tästä syystä, — kun hän pelkäsi, ettei voisi päätöstänsä pitää, — hän tahtoi pian päästä maalle. Hän oli päättänyt, odottamatta minun pääsöäni ylioppilaaksi, heti pääsiäisen jälkeen matkustaa tyttöjen kanssa Petrovskin maatilalle, jonne meidän oli Volodjan kanssa myöhemmin saapuminen.