— Ei, mutta sanoppa sentään, mitä luulet? tiedustelin yhä.
— Taisitte olla hautapaikkaa jollekin vainajalle ostamassa, sanoi hän.
— En ollenkaan; arvaappa vielä!
— En voi arvata, herra, toisti hän.
Ajurin ääni tuntui minusta niin suopealta, että päätin tehdä hänen tiettäväkseen syyn luostarissa käyntiini, jopa ilmaista hänelle tunnelmanikin.
— Tahdotko niin kerron sinulle? näes nyt…
Ja niin kerroin hänelle kaikki ja kuvasin kaikki herttaiset tunteeni.
Vielä nytkin punastun häpeästä, tätä muistellessani.
— Niin vai, sanoi ajuri epäluuloisesti.
Ja pitkän aikaa hän sen jälkeen oli ääneti, ja istui liikkumatta paikallaan, ainoastaan silloin tällöin korjaten kauhtanansa poimua, joka yhtämittaa pääsi irralleen hänen liian suurissa saappaissa tärähtelevän jalkansa alta. Jo luulin hänenkin ajattelevan minusta samoin kuin rippi-isäni, s.o., että niin ylevää nuorukaista ei ole toista koko maailmassa; mutta hän kääntyi samassa minuun päin.
— Olihan se oikea herras-asia, se teidän asianne.