Joten siis ainoastaan opettajien säännölliset käynnit ja St Jérômen yritykset tuon tuostakin kehaista minua, sekä erittäinkin oma haluni esiintyä ystäväni Nehljudovin silmissä ripeänä nuorukaisena, se on: suorittaa loistava tutkinto (mikä hänestä oli hyvin tärkeätä). — ainoastaan nuo seikat vaikuttivat, ettei kevät ja vapaus saaneet minua lopen unohtamaan kaikki entisetkin tiedot, ja etten tutkinnossa saanut loistavia repposia.

X

HISTORIAN TUTKINTO.

Huhtikuun 16 päivänä minä ensi kerran astuin St Jérômen suojeluksen alaisena yliopiston suureen saliin. Olimme ajaneet sinne komeanlaisissa ajopeleissä. Ylläni oli ensi kerran frakkipuku, ja kaikki muutkin vaatteet sukista ja alusvaatteista alkaen olivat uuden uutukaiset. Kun ovenvartija oli riisunut yltäni päällystakin ja minä seisoin hänen edessään pukuni koko komeudessa, minua melkein hävetti, että olin näin sokaisevan komea. Mutta sitten tulin valoisaan parkettisaliin, joka oli täynnänsä väkeä, ja näin satoja kymnaasipuvuissa ja frakeissa olevia nuorukaisia, joista muutamat välinpitämättömästi katsahtivat minuun, ja salin päässä professoreja, jotka mahtavasti liikkuivat pöytien ympärillä tai istuivat suurissa nojatuoleissa. Silloin heitin kaiken toivoni saada yleinen huomio käännetyksi itseeni, ja kasvojeni ilme, joka kotona ja vielä etehisessäkin oli ilmaissut ikäänkuin pahottelua sen johdosta että vastoin tahtoani olin niin komean ja merkitsevän näköinen, vaihtui mitä hirveimpään pelkoon ja mielenmasennukseen. Minä lankesin toiseen äärettömyyteen ja suuresti ilostuin nähdessäni lähimmäisellä penkillä erään huonosti, epäsiististi puetun herran, joka ei ollut vielä tosin vanha, mutta kuitenkin melkeen kokonaan harmaantunut, ja joka istui kaukana muista viimeisellä penkillä. Asetuin heti hänen viereensä ja aloin tarkastella tutkittavia sekä tehdä niistä havaintoja. Paljon oli siinä monenlaisia olentoja ja kasvoja, mutta silloisten käsityksien! mukaan ne olivat helposti jaettavissa kolmeen luokkaan.

Siellä oli minun kaltaisiani, jotka olivat tulleet tutkintoja suorittamaan kotijohtajiensa taikka vanhempainsa kanssa, ja näiden joukossa oli myöskin nuorin Iivineistä, minulle tutun herra Frostin seurassa, sekä Ilinka Grapp vanhan isänsä keralla. Kaikilla tuommoisilla oli leuvassa jo parran alkua, mansetit ja rintapaidat näkyvissä, ja istuivat hiljaa, avaamatta mukaan tuotuja kirjoja tai vihkoja, ja nähtävällä pelolla katselivat professoreita ynnä tutkintopöytiä. Toiseen tutkittavien luokkaan kuului kymnaasipukuiset nuorukaiset, joista useat jo ajelivat partaa. Nämä olivat enimmäkseen tuttuja keskenään, puhelivat ääneen, tiesivät professorien etu- ja liikanimet, valmistuivat nyt viime tingassa kirjallisten kysymyksien vastaamiseen, ojentelivat toisilleen vihkoja, astuivat penkkien yli, kulettelivat eteisestä piirakkaisia ja voileipiä, joita söivät siinä paikassa, ainoastaan vähän päätänsä kumartaen pulpetin tasalle, ettei näkyisi. Ja vihdoin kolmanteen tutkittavien luokkaan, joita tosin ei ollut paljon, kuului aivan vanhoja, jotka olivat frakkeihin tai enimmäkseen tavallisiin nuttuihin puetut — ilman näkyviä alusvaatteita. Nämät olivat hyvin totisia, istuivat yksinäisyydessä ja näyttivät sangen synkiltä. Tuokin, joka oli rauhottanut mieltäni olemalla minua huonommin puettu, kuului tähän viimeiseen luokkaan. Nojaten päänsä molempia käsiänsä vasten, joiden sormien välistä törötti puoliharmaita hiustupsuja, hän luki kirjaa ja katsahti minuun ainoastaan silmänräpäyksen verran vähän pahansuovasti kiiltävillä silmillään, rypisti synkästi silmäkulmansa ja työnsi minun suuntaan kiiltävän kyynäspäänsä, etten voisi siirtyä enää lähemmäksi häntä. Kymnasistit sensijaan olivat liiankin puheliaita ja minä heitä vähän pelkäsin. — Muuan heistä pisti käteeni kirjan, sanoen: "antakaa hänelle tuolla"; toinen kulki ohitseni ja sanoi: "päästäkäähän, veikkonen"; kolmas kiipesi pulpetin yli ja nojautui kädellään minun olkapäähäni aivan kuin olisin ollut penkki. Tuo kaikki tuntui minusta raa'alta ja vastenmieliseltä; minä pidin itseäni noita kymnasistejä paljon ylhäisempänä, enkä arvellut heillä olevan oikeutta käyttäytyä minun suhteeni noin tutunomaisesti. Vihdoin alettiin huutaa nimiä esille; kymnasistit tulivat esiin rohkeasti ja vastasivat enimmäkseen hyvin, sekä palasivat iloisina; meidän sakkimme sitävastoin arkaili paljon enemmän ja taisi vastatakin huonommin. Vanhoista jotkut vastasivat erinomaisesti, toiset taas hyvin huonosti. Kun Semjonovia huudettiin esiin, niin tuo harmaapäinen, kiiltosilmäinen naapurini kömpelösti sysäten minua kiipesi jalkojeni yli ja meni pöydän ääreen. Kuten professorien ulkonäöstä saattoi huomata, oli hän vastannut erinomaisesti ja rohkeasti. Palattuaan paikoilleen hän, tiedustelematta minkä arvosanan oli saanut, otti rauhallisesti vihkonsa ja lähti ulos. Jo olin usean kerran vavahtanut kuullessani esiinhuudettuja sukunimiä, mutta vielä ei ollut aakkosjärjestykseen tehdyn luettelon mukaan minun nimeäni tullut, vaikka jo huudettiin Iillä alkavia nimiä. — "Ikonin ja Tenjev" kuulin samassa huudettavan professorien puolelta. Kylmät väreet juoksivat selässäni ja niskassani.

— Ketä huudettiin? Kuka on Bartenjev? kuului ympärilläni.

— Ikonin, mene, sinua huudettiin; mutta kuka on Bartenjev, Mordenjev? — sitä en tiedä, tunnusta nimesi, puhui pitkä punaverinen kymnasisti, joka seisoi takanani.

— Teitä huudetaan, sanoi St Jérôme.

— Sukunimeni on Irtenjev, sanoin minä punaveriselle kymnasistille: — onko Irtenjeviä huudettu?

— Tietysti; miksi ette mene?… Mokomakin herra! lisäsi hän puoliääneen, mutta kuitenkin niin että mennessäni kuulin hänen sanansa. Edelläni kulki Ikonin, pitkä, noin kahdenkymmenenviiden ikäinen nuori mies, joka kuului kolmanteen, "vanhojen" luokkaan. Hänen yllään oli oliivinvärinen kapea hännystakki, sininen atlassi kaulahuivi, jonka päällä takaa lepäsi pitkät, vaaleat hiukset talonpoikaiseen tapaan tasaisiksi leikattuina. Tuon ulkonäön olin huomannut jo pulpettien ääressä ollessani. Hän oli kauniinpuoleinen, puhelias; ja erittäinkin minua hänessä kummastutti merkillinen kellertävä parta, jonka hän oli antanut kasvaa kaulaansa, ja vielä enemmän hänen kummallinen tapansa tavan takaa avata liiviänsä ja raapia rintaa paidan alta.