— Mitä niin? kysyin minä levottomana.
— Ei mitään, muuten minä vaan.
— Ei, mutta sinä sanoit "kuka tietää"…
— Niin, mitä sinä sanoitkaan niistä mummon kemuista?
— Jaa-a, paha ettette olleet siellä; vieraita oli hirveästi, noin tuhat ihmistä, soittokunta, kenraaleja, ja minäkin tanssin…Katinka! sanoin minä äkkiä keskeyttäen kuvaukseni — ethän sinä kuuntelekaan!
— Kuuntelenpa; sinä sanoit, että sinäkin tanssit.
— Miksi olet niin ikävä?
— Pitäisikö aina olla ilonen.
— Niin, mutta sinä olet hyvin muuttunut siitä asti kuin tulimme Moskovasta. Sanoppa todenperästä, lisäsin minä päättäväisesti hänen puoleensa kääntyen: miksi olet tullut tuommoiseksi kummalliseksi?
— Mikä kummallinen minä olen? vastasi Katinka vilkkaasti, joka todisti että huomautukseni oli kiinnittänyt hänen mieltänsä: — en minä ole ollenkaan kummallinen.