— Te olisitte myöskin huuhdottava vedellä, itse olette paha, vastasin minä vihamielisesti hymyillen ja unohtaen että olisi ollut sanominen "sinä."
Tämä vastaus luultavasti hämmästytti Dubkovia, mutta väliäpitämättä hän kääntyi minusta ja jatkoi keskusteluaan Volodjan ja Dmitrin kanssa.
Minä yritin yhtyä heidän keskusteluunsa, mutta tunsin että oli kerrassaan mahdoton teeskennellä ja siirryin jälleen nurkkaani, missä sitten pysyinkin lähtöön saakka.
Kun oli maksettu ja alettiin panna päällysnuttua ylle, niin Dubkov kääntyi Dmitrin puoleen: — No, minne Orestes ja Pilades nyt ajaa? varmaankin kotiin keskustelemaan rakkaudesta; mutta mepä lähdemme sen suloisen tädin luokse, — se on parempaa kuin teidän hapan ystävyytenne.
— Kuinka uskallatte puhua ja nauraa meille? sanoin minä äkkiä, tullen hyvin likelle häntä ja huiskien käsilläni: kuinka uskallatte nauraa tunteita, joita ette ymmärrä? Sitä en salli. Suu kiinni! kiljuin minä ja tietämättä mitä enää sanoa sekä kovin hengästyneenä mielenkiihkosta itsekin vaikenin. Dubkov ensin hämmästyi; sitten aikoi hymähtää ja ottaa asian leikin kannalta, mutta vihdoin suureksi ihmeekseni säikähti ja katsoi maahan.
—- Enhän minä olleenkaan naura teille ja teidän tunteillenne, muuten minä vaan puhun, sanoi hän vältellen.
— Sepä! kiljasin minä, mutta juuri samaan aikaan minua alkoi hävettää oma itseni ja tuli sääli Dubkovia, jonka punaset, hämmästyneet kasvot ilmaisivat todellista mielipahaa.
— Mikä sinun on? rupesivat Volodja ja Dmitri yhtaikaa sanomaan minulle: — eihän sinua kukaan tahtonut loukata.
— Vai ei! tuo tuossa tahtoi loukata minua.
— Kylläpä on tuo veljesi hurja mies, sanoi Dubkov mennessään jo ovesta, ettei voisi enää kuulla mitä hänelle vastaan.