Viimeksi mainittuja visiittejä Dmitri ei kehottanut tekemään, sanoen että se olisi ei ainoastaan tarpeetonta, vaan sopimatontakin: mutta kaikki muut olivat vielä tänään tehtävät. Näistä minua erittäin pelotti kaksi ensimäistä visiittiä, joiden jälkeen oli kirjotettu välttämättä. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kenraali en-chef, rikas ja yksinäinen vanhus; siis minun, kuudentoistavuotiaan ylioppilaan oli oleminen hänen kanssaan suorissa suhteissa, jotka — sen tiesin edeltäpäin — eivät saattaneet asettaa minua edulliseen valoon. Iivinit olivat myöskin upporikkaita, ja heidän isänsä oli jokin mahtava siviilikenraali, joka mummon eläessä oli kaikkiaan ainoastaan yhden kerran ollut luonamme. Mutta mummon kuoleman jälkeen huomasin, että nuorin Iivineistä vierasteli meitä ja oli ikäänkuin olevinaan. Vanhin kuului jo lopettaneen lakitieteelliset opintonsa ja palvelevan Pietarissa; toinen, Sergej, jota minä muinoin olin jumaloinut, oli myöskin Pietarissa suurena, lihavana kadettina Paasiopistossa.
Nuoruudessani en pitänyt suhteista ihmisiin, jotka katsoivat itseänsä minua ylemmiksi, semmoiset suhteet olivat minulle sietämättömän tuskallisia alituisen loukkaamisen-pelon vuoksi ja kun piti ponnistaa kaikki henkiset voimansa oman itsenäisyytensä todistamiseksi. Mutta kun isän määräämät viimeiset visiitit jäivät täyttämättä, olivat nyt ensimäiset sitäkin tärkeämmät täyttää. Kävelin huoneessani tarkastellen tuolille pantua pukua, miekkaa ja hattua, ja valmistuin jo lähtöön. kun luokseni tuli onnittelulle ukko Grapp, mukanaan Ilinka. Isä Grapp oli venäläistynyt saksalainen, sietämättömän äitelä, imartelevainen ja sangen usein epäraitis; hän kävi luonamme enimmäkseen vaan pyytääkseen jotakin, ja isä istutti hänet joskus työhuoneeseensa, mutta päivällisille ei häntä koskaan istutettu yhteen seuraan. Hänen alennuksensa ja pyyteliäisyytensä oli sulanut niin kokonaan jonkinlaiseen ulkonaiseen ystävyyteen ja tottumukseen käydä talossamme, että kaikki lukivat hänelle suureksi ansioksi hänen kiintymystänsä meihin, mutta minä jostakin syystä en rakastanut häntä ja hänen puhuessaan aina häpesin hänen puolestaan.
Olin hyvin tyytymätön näiden vieraiden tuloon enkä koettanut tyytymättömyyttäni edes peittääkään. Ilinkaan olin tottunut katsomaan ylhäältä päin ja hän oli tottunut antamaan meille siihen oikeutta; jonka vuoksi minua vähän harmitti hänen nyt olevan samallaisena ylioppilaana kuin minäkin. Ja näytti kuin hänkin puolestaan olisi edessäni vähän hävennyt tätä pakollista yhdenvertaisuutta. Tervehdin häntä kylmästi ja käskemättä istumaan, sillä häpesin sitä tehdä, kun arvelin heidän voivan käskemättänikin istua, sekä annoin sanan hevosen valjastamisesta. Ilinka oli hyvä, sangot rehellinen ja viisaanlainen nuorukainen, mutta hän oli vähäsen höllämäinen: hänet valtasi alituiseen ja nähtävästi syyttä jokin äärimmäisyyden sieluntila — milloin itku milloin naurutauti milloin loukkaantuvaisuus pienimmistäkin syystä: ja nyt hän taisi olla tässä viimemainitussa mielentilassa. Ei hän puhunut, katsahteli vaan vihamielisesti milloin minuun milloin isäänsä, ja ainoastaan kun hänen puoleensa käännyttiin, hän suoritti tuon nöyrän pakollisen hymähdyksensä, johon oli jo tottunut kätkemään kaikki tunteensa ja erittäinkin häpeämisen isänsä puolesta, jota aina tunsi meidän seurassa ollessaan.
— Niin vainenkin, Nikolai Petrovitsh, puhui ukko minulle seuraten minua pitkin huonetta sillaikaa kuin pukeuduin ja kunnioittavan hitaasti pyörittäen lihavien sormiensa välissä mummon lahjottamaa hopeaista nuuskarasiaa: — heti saatuani pojalta tietää että olitte suvainneet niin mainiosti suorittaa tutkinnon, — onhan viisautenne kaikille tuttu, — kohta kiirehdin teitä onnittelemaan; olenhan minä muinoin olallani teitä kantanut ja Jumala tietää rakastavani teitä kaikkia kuin omiani, ja kun Ilinkakin yhä pyysi päästä luoksenne. — Näkyypä hänkin jo teihin kiintyneen.
Ilinka istui tällä aikaa puhumatta mitään ikkunan luona muka tarkastaen kolmikulmaista hattuani ja tuskin kuultavasti murahteli jotain itsekseen.
— Ellette pahastu, olisin teiltä tiedustanut, jatkoi ukko: — mitenkä se minun Ilinkani oikein tutkintonsa suoritti? hän olisi tahtonut pysyä teidän seurassanne, niin älkääpä te nyt häntä jättäkö, pitäkää häntä silmällä ja neuvokaa.
— Hyvinhän se tutkintonsa suoritti, vastasin minä katsahtaen Ilinkaan, joka tunsi häneen katsovani, punastui ja lakkasi huuliansa liikuttamasta.
— Saisiko hän jäädä luoksenne päiväksi tai pariksi? sanoi ukko niin arasti hymyillen kuin olisi suuresti pelännyt minua, ja mihin ikänä minä liikahdin hän yhä pysyttelihe niin lähellä minua, että tupakan ja viinan haju lakkaamatta löyhkäsi hänestä. Minua harmitti, että hän asetti minut poikansa suhteen noin kieroon asemaan, ja myöskin se, että hän häiritsi minua silloisessa sangen tärkeässä toimessani — nimittäin pukeutumisessa; mutta kaikkein enin sapetti minua tuo viinan löyhkä, joten sanoin hänelle hyvin kylmästi, etten voi olla Ilinkan seurassa, koska koko päivään en tule olemaan kotona.
— Mutta tehän aijotte lähteä sisarenne luokse, isä, sanoi Ilinka hymyillen ja minuun katsomatta: — sinne on minullakin asiaa.
Minua vielä enemmän alkoi harmittaa ja hävettää, ja antaakseeni jonkun selityksen kiellolleni kiiruhdin ilmottamaan, etten tule olemaan kotona, koska täytyy lähteä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo, ruhtinatar Kornakovan luo, sen Iivinin luo, jolla on niin korkea asema, ja että luultavasti tulen olemaan päivällisillä ruhtinatar Nehljudovin luona. Minusta näytti, että saatuaan tietää kuinka ylhäisten ihmisten luona aijoin käydä, he eivät enää voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Kun he rupesivat lähtemään, pyysin minä Ilinkaa käymään luonani jonkun toisen kerran; mutta Ilinka änkytti vaan jotain ja hymähti teeskennellysti, näkyi selvästi, ettei hänen jalkansa ole koskaan enää astuva tähän huoneeseeni.