Lapsina nimitimme ruhtinas Ivan Ivanovitshia sedäksi; mutta nyt perillisenä ollessani ei kieleni kääntynyt sanomaan häntä sedäksi, mutta taas sanoa häntä ylhäisyydeksi, kuten joku läsnäolijoista teki, näytti minusta alentavalta, niin että koko keskustelun aikana koetin olla häntä millään nimellä nimittämättä. Mutta eniten kaikesta vierastelin vanhaa ruhtinatarta, joka niinikään oli ruhtinaan perillinen ja asui hänen talossaan. Päivällistä syödessä istuin tämän ruhtinattaren vieressä ja kuvailin, että ruhtinatar välttää keskustelua kanssani, koska vihaa minua, joka olen samallainen perillinen kuin hänkin, ja että ruhtinas ei käännä huomiota meidän puolelle pöytää senvuoksi, että me — minä ja ruhtinatar — olimme hänelle yhtä vastenmieliset.

— Et voi uskoa, kuinka epämiellyttävää se oli, juttelin minä saman päivän iltana Dmitrille, tahtoen hänen edessään kerskailla siitä, että minua inhotti tuo perintökysymys (se inhoni näytti minusta hyvin kiitettävältä): — et voi uskoa, kuinka minua inhotti olla kokonaista kaksi tuntia ruhtinaan luona. Hän on mainio mies ja kohteli minua sangen hellästi, sanoin minä tahtoen saada ystäväni käsittämään muun muassa, etten puhu tätä suinkaan siksi, että muka tuntisin itseni alhaisemmaksi ruhtinaan rinnalla; mutta jatkoin minä, — ajatus että minuun voitaisiin katsoa samoilla silmin kuin tuohon ruhtinattareen, joka asuu hänen luonaan ja keimailee hänen edessään, on hirveä. Hän on oivallinen ukko ja kohtelee kaikkia erinomaisen hyvästi ja hienosti, mutta tekee oikein pahaa nähdä, kuinka hän halveksii tuota ruhtinatarta. Nuo inhottavat rahat turmelevat kaikki suhteet!

— Tiedätkö, lisäsin minä, luullakseni olisi selvintä puhua asiasta suoraan ruhtinaan kanssa, sanoa hänelle, että kunnioitan häntä ihmisenä, mutta perintöä en ajattele ja pyydän hänen olemaan minulle mitään jättämättä, ja että ainoastaan siinä tapauksessa rupean käymään hänen luonaan.

Dmitri ei purskahtanut nauruun kun minä tämän sanoin, päinvastoin vaipui mietteihinsä ja hetken vaiti oltuaan sanoi minulle:

— Kuuleppa, veliseni! Sinä olet väärässä. Joko sinun ei ole lainkaan otaksuminen, että sinusta ajateltaisiin samoin kuin tuosta teidän ruhtinattarestanne, tai jos kerran otaksut sitä, niin otaksu vielä enemmän, se on: että tiedät sinusta niin ajateltavan, mutta että nuo ajatukset ovat hyvin kaukana sinusta ja ettet siis niiden perustuksella mihinkään ryhdy. Sinä kuvailet, että he kuvailevat, että sinä kuvailet sitä… mutta sanalla sanoen, lisäsi hän tuntien menevänsä puheessaan sekasin: — paljon parempi on olla mitään sellaista kuvailematta.

Ystäväni oli aivan oikeassa; vasta paljon, paljon myöhemmin toi elämä minut siihen kokemukseen, että on sangen haitallista ajatella ja vielä haitallisempaa puhua monesta asiasta, joka näyttää jalolta, mutta jonka silti täytyy ainiaaksi kätkeytyä sydämmeen ja pysyä kaikille näkymätönnä, — ja vielä siihen kokemukseen, että jalot sanat harvoin sattuvat yhteen jalojen tekojen kanssa. Olen vakuutettu siitä, että jo yksistään hyvän aikomuksen ilmilausuminen vaikuttaa jopa suurimmaksi osaksi tekee mahdottomaksikin tämän hyvän aikeen toteuttamisen. Mutta kuinka on pidättyminen lausumasta julki nuoruuden jalon itserakkauden intoiluja? Vasta paljon myöhemmin ne muistuvat mieleen ja niitä tulee surku niinkuin kukkaa, jonka on malttamattomuudessaan puhkeamatonna repinyt irti ja sitten näkee maassa näivettyneenä ja tallattuna.

Seuraavan päivän aamuna, vaikka äsken olin Dmitrille puhunut kuinka rahat pilaavat suhteita, lainasin häneltä kaksikymmentäviisi ruplaa, jotka hän minulle tarjosi. Rahat olivat minulle tarpeen maalle-matkan varalle, sillä omat rahani olin kaikki tuhlannut kuviin, piippuihin ja muuhun turhuuteen. Olin sitten hyvin kauan aikaa hänelle velkaa.

XXII

SYDÄMMELLINEN KESKUSTELU YSTÄVÄNI KANSSA.

Äskeinen keskustelumme tapahtui vaunuissa matkalla Kuntsovoon. Dmitri ei kehottanut lähtemään aamupuolella visiitille äitinsä luokse, vaan ajoi päivällisen jälkeen minua noutamaan viedäkseen koko illaksi jopa yöksikin huvilaan, missä hänen kotiperheensä asui. Vasta kun olimme ajaneet kaupungista ulos ja likasen kirjavat kadut ja kiusallinen korviin koskeva kivikadun räminä vaihtui avariin peltoihin ja pyörien pehmeään hypähtelemiseen pölyisellä maantiellä, ja kun kevään tuores lemu ja avaruus oli kaikkialla ympärillämme, vasta silloin minä ikäänkuin havahdin siitä uusien vaikutusten moninaisuudesta ja saavutetusta vapaudesta, jotka näinä kahtena päivänä olivat saaneet minut kokonaan tolalta. Dmitri oli hyvin puhelias ja lempeä, ei korjannut kaulustansa, ei rypistänyt eikä siristänyt hermostuneesti silmiään; olin tyytyväinen niihin jaloihin tunteihin, jotka olin hänelle lausunut ilmi, arvellen hänen senjälkeen kokonaan antavan minulle anteeksi tuon häpeällisen juttuni Kolpikovin kanssa, eikä halveksivan minua sen johdosta; ja me jouduimme ystävälliseen keskusteluun monista sydämmen asioista, joita ei kaikissa tilaisuuksissa sanota toiselle. Dmitri kertoi minulle kotolaisistaan, joita en vielä tuntenut, äidistä, tädistä, sisaresta, ja siitä olennosta, jota Volodja ja Dubkov pitivät ystäväni flammana ja sanoivat punatukkaiseksi. Äidistään hän puhui vähän kylmänlaisella ja juhlallisella ylistyksellä, aivan kuin olisi edeltäpäin tahtonut kumota mahdolliset vastaväitteet; tätiä hän ylisteli innokkaasti, mutta myöskin vähän alentuvasti, sisarestaan hän puhui hyvin vähän ja ikäänkuin häveten puhua hänestä minulle; mutta tuosta punatukkaisesta, jonka oikea nimi oli Ljubov Sergejevna, ja joka oli vanhanpuoleinen neiti, joka joidenkin perhesuhteiden vuoksi asui Nehljudovien kodissa, hän puhui suurella vilkkaudella.