Lapset vierähtivät pois rinnoilta. Ruumis vaipui vuoteelle ja, likistäen toista tyttöstä, nurjahdutti sen jalan sijoiltaan. Minä kohosin kylän ja kirkon yli, tahtoen viedä sielun Jumalalle. Silloin tuuli tempasi ja kantoi minut, siipeni vaipuivat sivuille ja lohkesivat pois; sielu kiiti yksin Jumalan luo, ja minä putosin alas maantielle.

XI.

Silloin Simo ja Martta käsittivät, ketä he olivat vaatettaneet ja ruokkineet, kuka heidän luonaan oli asunut; ja he itkivät ilosta ja pelosta; ja enkeli lausui:

— Minä jäin yksin alastomana kedolle. Ennen minä en tuntenut ihmisten puutteita, en tuntenut kylmää en nälkää; nyt minä tulin ihmiseksi. Minun oli nälkä ja vilu, enkä minä tietänyt, mitä piti tehdä. Katsellessani ketoa pitkin, näinkin Jumalalle rakennetun kappelin; minä lähestyin herran kappelia, tahdoin saada siinä suojaa. Kappeli olikin lukossa eikä sen sisään voinut päästä. Minä istuin kappelin taakse, saadakseni tuulelta suojaa. Ilta joutui, minä olin nälkään ja viluun nääntymäisilläni. Äkkiä kuulen miehen tulevan tietä pitkin; se kantaa saappaita ja puhuu itsekseen. Ja ensikerran, ihmiseksi tultuani, näin minä ihmiskasvot ja ne herättivät minussa kauhua ja minä käänsin kasvoni pois niistä. Ja minä kuulin tämän miehen arvelevan itsekseen, kuinka hän ruumiinsa talvella vilulta varjelisi, kuinka vaimonsa ja lapsensa ruokkisi. Minä ajattelin silloin: "minä näännyn nälkään ja viluun ja tuo mies kulkee ja huolehtii vaan, kuinka itsensä ja vaimonsa turkilla turvaisi ja leivällä ravitsisi". Mies näki minut, synkistyi, näytti kahta kauheammalta ja meni ohi. Ja minä jouduin epätoivoon. Äkkiä kuulen miehen palajavan. Minä katsahdin häneen enkä ollut tuntea häntä samaksi mieheksi: äsken hänen kasvoissaan oli ollut kuolema, mutta nyt ne elivät, ja minä tunsin hänen kasvoissaan Jumalan. Hän astui luokseni, puki minut, otti mukaansa ja johdatti kotiansa. Minä tulin hänen huoneeseensa; vastaamme tuli vaimo ja alkoi puhua. Vaimo oli vielä hirviämpi miestä, kalman henki kävi hänen suustaan ja minä en voinut edes vetää henkeäni kuoleman löyhkältä. Hän aikoi ajaa minut viluun, ja minä tiesin hänen kuolevan, jos hän ajaa minut huoneestaan ulos. Ja äkkiä hänen miehensä muistutti hänelle Jumalaa. Ja vaimo äkkiä muuttui. Ja kuin hän antoi meille illallista ja kun hän itse katsoi minuun ja minä häneen, — hänessä ei ollut enää kuolemaa, hänessä oli elämä ja minä tunsin hänessä Jumalan.

Silloin minä muistin Jumalan ensimmäisen sanan: "sinä saat tietää, mitä ihmisissä on." Ja minä sain tietää, että ihmisissä on rakkaus. Ja minä ihastuin siitä, että Jumala oli jo alkanut ilmoittaa minulle sitä, mitä cli luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. Mutta kaikkea minä en voinut vielä käsittää. Minä en tiennyt mitä ihmiselle ei ole suotu, enkä, mistä ihmiset elävät.

Aloin siitä asua luonanne; asuin vuoden ja silloin tuli mies teettämään saappaita, sellaisia, jotka vuoden pitäisivät ratkeumatta, vääristymättä. Minä vilkaisin häneen — ja äkkiä hänen takanaan näin seisovan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt tätä enkeliä, vaan minä tunsin hänet ja tiesin, että ennen kuin päivä maillensa ehtisi mennä, oli rikkaan sielu pois temmattu. Ja minä ajattelin: "ihminen varustaa itselleen vuodeksi, tietämättä jo ennen ehtoota kuolevansa." Silloin minä muistin Jumalan toisen sanan: "sinä saat tietää, mitä ihmiselle ei ole suotu."

Mitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minä sain tietää, mitä ihmisen ei ole suotu. Ihmisen ei ole suotu tietää, mitä hänen ruumiinsa on tarvis. Ja minä hymyilin toisen kerran. Minä iloitsin, nähdessäni toverini, enkelin, ja käsittäessäni, että Jumala oli minulle ilmaissut toisen sanansa.

Mutta kaikkea minä en voinut käsittää. Minä en tiennyt vielä, mistä ihmiset elävät. Ja minä elin elämistäni ja odotin odottamistani, milloin Jumala ilmoittaisi minulle viimeisen sanansa. Ja kuudennella vuodella tulivat tyttö kaksoset vaimoineen ja minä tunsin tytöt ja sain kuulla, kuinka ne olivat jääneet henkiin. Minä sen kuulin ja arvelin itsekseni: "äiti rukoili lastensa puolesta ja minä uskoin äitiä, luulin, etteivät lapset voi elää ilman isoa, ilman äitiä; kuitenkin vieras vaimo ne elätti ja kasvatti." Ja kun vieras vaimo heltyi vieraille lapsille ja puhkesi kyyneliin, silloin minä näin hänessä elävän Jumalan ja käsitin, mistä ihmiset elävät. Ja minä tunsin, että Jumala oli minulle ilmaissut viimeisen sanansa ja antanut minulle anteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.

XII.

Ja enkelin ruumis kävi alastomaksi ja kirkas valo verhosi hänet kokonaan, niin ettei silmä kärsinyt katsoa häneen; ja hän lausui korkeammalla äänellä, ikään kuin hänen äänensä olisi tullut taivaasta eikä hänestä.