Ja kaiken aikaa katsoi Tuomas tarkkaan, ettei päästäisi Eliasta näkyvistään. Kirkonmenot loppuivat, kansa lähti liikkeelle, käytiin suutelemassa ristiä ja ahdingossa sysättiin Tuomas syrjään. Taaskin valtasi hänet pelko, ettei kukkaroa vaan vietäisi. Hän painoi kukkaroaan kädellään ja tunki kansajoukon läpi, päästäkseen vaan väljälle. Päästyään viimein ahdingosta, kävi hän ylenympäri, haki hakemistaan Eliasta sekä kirkosta että sen ulkopuolelta. Kirkkokammioissa näki paljon kaikenlaista kansaa: muutamat samassa paikassa sekä söivät että joivat viinaa, makasivat ja lukivat. Eliasta ei näkynyt missään. Tuomas palasi majataloon; sieltäkään ei löytänyt kumppaniaan. Toiviolaistakaan ei kuulunut sinä iltana. Se katosi, maksamatta ruplaansa. Tuomas jäi yksin.

Toisena päivänä Tuomas meni taas Vapahtajan haudalle Tombovan ukon kanssa; he olivat tulleet samassa laivassa. Hän tahtoi tunkea etunenään, mutta taaskin hänet työnnettiin syrjään; hän asettui patsaan viereen ja alkoi rukoilla. Katsahtaessaan eteenpäin, näki hän, kuinka lamppujen alla, juuri Vapahtajan haudan vieressä, etusijalla seisoo Elias, levitetyin käsin niinkuin pappi; ja sen paljas pää paistoi kauttaaltansa. — Noh, nyt en ainakaan päästä häntä käsistäni, mietti Tuomas. Sen vuoksi alkoi tunkeutua eteenpäin. Pääsi kun pääsikin — mutta Eliasta ei enää näykkään. Ehti kai lähteä pois. Ja kolmantena päivänä, ollessaan Vapahtajan haudalla, näkee Tuomas taaskin Eliaksen seisovan etusijassa ja pyhimmässä paikassa, levitetyin käsin ja katse ylöspäin, ikäänkuin hän näkisi jotakin yläpuolellaan. Ja paljas pää se paistaa kauttaaltansa. — Noh, arvelee Tuomas, nyt en suinkaan päästä sinua katoamaan; nyt menen ja asetun ovelle. Siellä emme ainakaan pääse toistemme ohi. — Tuomas lähti ja asettui ovelle. Siinä seisoi seisomistaan, seisoi puolen päivää: kaikki väki kulki hänen ohitsensa, — Eliasta vaan ei ollut.

Tuomas oleskeli Jerusalmissa kuusi viikkoa ja kävi kaikissa paikoissa, sekä Betleheemissä että Bethaniassa ja Jordanin joella; hän antoi Vapahtajan haudalla painaa sinetillä merkin uuteen paitaansa, tullaksensa siinä haudatuksi; otti pulloseen vettä Jordanista, ottipa myös multaa ja siunatuita kynttilöitä; kahdeksassa paikassa teetti muistomessuja vainajille, kulutti kaikki rahansa, niin että vaan kotia pääsi ja lähti takaisin kotipuoleen. Jaffaan asti kulki jalan, siellä kävi laivaan, kulki meren yli onnellisesti Odessaan ja lähti jalan käymään kotiaan.

XI.

Tuomas kulki yksin samaa tietä. Kun rupesi pääsemään lähemmä kotoa, niin alkoi häntä taas arveluttamaan, kuinkahan siellä kotona on ilman häntä toimeen tultu. Paljon sitä ehtii vuodessa vettä virrata. Kodon ja konnun kokoamiseen menee koko ikä, mutta pianpa sen talon voi hävittää. Kuinkapa se poika lie poissa ollessani asiat toimittanut kevään kuluttua; mitenkä karjakin lie yli talven päässyt, niinköhän ne ovat sen tuvan kattaneet? Niin joutui Tuomas siihen paikkaan, jossa edellisenä vuonna oli eronnut Eliaksesta. Eipä enää ollut tuntea koko paikkakuntaa. Siinä, missä viime vuonna kansa oli puutteesen menehtyä, nyt kaikki elivät varallisesti. Oli tullut hyvä vuosi. Kansa oli tointunut ja unhottanut menneet huolensa. Illan suussa Tuomas lähestyy sitä kirkonkylää, jossa Elias viime vuonna oli hänestä eronnut. Tuskin oli hän ehtinyt saapua kylään, niin tuvan takaa hypähtää esiin tyttönen valkoisessa paidassa.

— Setä hoi, setä hoi! Poikkea meille.

Tuomas tahtoi mennä ohi, mutta tyttö ei päästänyt, otti liepeestä ja kiskoi nauraen tupaan.

Vaimokin poikineen tuli portaille; nekin kehottivat tulemaan: tulehan nyt, isoseni, syömään illallista ja lepää yösi meillä. Tuomas poikkesikin taloon. — "Samalla tiedustan vähän Eliaksesta; kun ei vaan hän olisi poikennut juuri tähän taloon juomaan".

Tuomas tuli tupaan; vaimo riisui häneltä laukun, toi pesuvettä ja asetti hänet pöytään ruoalle. Hän kantoi pöytään maitoa, piirakaisia ja puuroa. Tuomas kiitti ja ylisti heitä, kun niin hyvin ottivat matkalaisia vastaan. Silloin vaimo nyökäyttäen päätään lausui:

— Meidän tulee olla ystävällisiä hurskaille matkalaisille. Sellainen neuvoi meille oikean elämän. Me elimme vaan ja olimme unhottaneet Jumalan ja Herra rankaisiki meitä niin, että kaikin vaan kuolemaa odotimme. Suven tullen kaikki vaan makasimme sairaina ilman leipämurua. Siihen olisimme kuolleetkin, jollei Jumala olisi luoksemme lähettänyt samanlaista vanhusta kuin sinäkin. Hän poikkesi keskellä päivää juomaan ja, nähtyään meidät, sääli ja jäi luoksemme. Hän meidät juotti ja syötti ja toimitti jalkeille, lunasti maan ja osti hevosen ja rattaat ja jätti ne meille. —