Mummo astui tupaan ja keskeytti emännän puheen.
— Emmepä itsekään tiedä, sanoi hän, oliko se ihminen vai Herran enkeli, kaikkia hän rakasti ja sääli ja meni pois, ilmoittamatta, kuka oli, niin ettemme tiedä hänen nimeänsäkään rukouksissamme mainita. Aivan selvään muistan kaikki: minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa; silloin astuu tupaan yksinkertainen pieni paljaspää ukko ja pyytää vettä. Minä syntisparka vielä ajattelin itsekseni: mikähän maankulkija tuokin lienee? Mutta mitäs hän teki! Nähtyään meidät heti heitti laukkunsa tuohon paikkaan ja aukaisi sen.
Tyttökin kävi nyt puheesen.
— Ei mummo! Hän ensin asetti laukkunsa keskelle tupaa ja sitten vasta nosti sen penkille. Ja niin he rupesivat kiistelemään ja muistelemaan jokaista hänen sanaansa ja tekoansa: missä hän istui, missä makasi, mitä hän teki ja mitä kullekin sanoi.
Yöksi saapui isäntäkin hevosella kotiin ja hänkin alkoi kertoa
Eliaksesta ja hänen olostaan heidän luonaan.
— Jollei hän oisi tullut luoksemme, niin me kaikki olisimme synnissä kuolleet. Me olimme nääntymäisillämme epätoivoon ja nuruimme Jumalaa ja ihmisiä. Mutta hän saattoi meidät elämään; hänen kauttansa me opimme tuntemaan Jumalaa ja luottamaan ihmisten hyvyyteen. Jumala palkitkoon hänen työnsä. Ennen häntä me elimme kuin eläimet; hän teki meidät ihmisiksi.
Talonväki syötti ja juotti Tuomaan; laittoivat hänelle yösijan ja laskeusivat itsekin levolle.
Tuomas makaa vuoteellaan, saamatta unta; Elias yhä on hänen mielessään, eikä hän voi unhottaa, että hän näki hänet Jerusalemissa etumaisimmassa sijassa.
— Tässä näin hän siis pääsi minun edelleni. Tietämätöntä on, hyväksyykö Jumala minun vaivani vai ei, mutta hänen työnsä ovat kelvanneet Herralle.
Aamulla talonväki sanoi jäähyväiset Tuomaalle, evästi hänet piirakaisilla ja meni askareillensa; Tuomas taasen lähti kulkemaan tietänsä kotiaan.