Silloin kutsui herra hänen eteensä ja sanoi hänelle: sinä paha palvelija, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua rukoilit: (32).
Eikö myös sinun pitänyt armahtaman kanssapalvelijatasi, niinkuin minäkin armahdin sinua? (33).
Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänen pyöveleille siihen asti, kuin hän maksaisi kaikki mitä hän oli hänelle velkaa. (34.)
Niin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, jollette kukin veljellensä teidän sydämmistänne anna anteeksi, heidän rikoksiansa. (35).
* * * * *
Kylässä eli talonpoika Iivana Schtscherbakoff. Hän tuli hyvin toimeen, ollen mies täysissä voimissaan, ensimmäinen työmies koko kylässä; hänellä oli kolme aika poikaa; yksi oli naimisissa, toinen kulki sulhasmiessä, mutta kolmas, vielä kasvavainen, hoiteli hevosia ja alkoi vähin kynnellä. Iivanan eukko oli järkevä ja säästäväinen emäntä ja miniäkseenkin olivat he saaneet hiljasen ja ahkeran ihmisen. Sopi siinä kyllä Iivanan perheinensä elellä. Ainoa joutomies koko talossa oli vanha sairas isäukko. (Hän kitui jo seitsemättä vuotta hengenahdistajaa ja makaili vaan uunilla.) Kaikkia oli Iivanalla kyllin — kolme hevosta varsoineen, lehmä vasikkoineen ja viisitoista lammasta. Naisväki vaatetti miehet, neuloi heille, olipa pellollaki apuna, miehet hoitivat maanviljelystä. — Leipää piisasi talossa aina yli uutisviljan; paljailla kauroilla maksoivat veronsa ja hankkivat kaikki tarpeensa. Kyllä siinä oisi kelvannut Iivanan lapsineen elää. Mutta aivan lähekkäin asui hänellä, talot nurkka nurkassa, naapuri, ontuva Kaapo — Gordej Ivanovan poika. Ja heidän välilleen syntyi vihollisuus.
Niinkauan kuin ukko Gordej oli elossa ja Iivanan isä piti isännyyttä, elivät ukot sovinnossa. Jos akkaväki tarvitsi sihtiä taikka saavia, jos miehet kaipasivat liinasäkkiä tahi halusivat lainata vähäksi aikaa pyörää, niin lähettivät talosta toiseen hakemaan ja auttelivat toisiansa, kuten hyvät naapurit ainakin. Jos vasikka juoksi peltoon — ajoivat sen pois ja sanoivat vaan: älä päästä niitä toiste, meillä on kuhilaat vielä pelloilla. Ei sitä koskaan piiloteltu tai suljettu riihiin tai aittaan, ei parjattu toinen toistansa eikä pahennettu.
Niin elettiin vanhain aikana. Mutta kun nuoret alkoivat pitää taloutta, niin syntyi toinen leikki.
Aivan turhasta sai kaikki alkunsa.
Iivanan miniällä oli kana, joka rupesi aikaiseen munimaan. Nuori emäntä rupesi siitä keräämään pääsiäismunia. Joka päivä kävi hän aitan alle hakemaan munaa vaunulaatikosta. Mutta arvattavasti lapset olivat pelottaneet kanan, se lensi yli aidan naapuriin ja muni siellä. Miniä kuulee kanansa kaakattavan, mutta arveli itseksensä: nyt ei ole aikaa, täytyy siivota tupa pyhäksi; jahka joudan, niin käyn hakemaan. Illalla meni sitten aidan alle, mutta muna laatikossa ei ollutkaan. Miniä kyseli anopiltaan ja kydyltään, eivätkö he olleet ottaneet. Ei, sanoivat he, emme me ole ottaneet; mutta Taraska, nuorin kyty, sanoo: sinun kanasi muni naapurin pihassa, siellä kaakatti ja sieltä tänne lensi. Miniä katsahti kanaansa; se istui orrella kukon vieressä tuijottavin silmin, yritellen asettua levolle. Ja kyllähän miniä kysyisi siltä, minne se muni, mutta eihän se vastaisi. Niinpä lähti miniä naapuriin; siellä tuli talon mummo vastaan.