— Mitä sinulla on asiaa, nuorikkoni?
— Kanaseni, mummoni, lenti tänne äsken yli aidan; eiköhän se mahtanut munia tänne?
— Emme me ole nähneet emmekä kuulleet sen täällä munineen. Meillä, Jumalan kiitos, omat kanat aikaa sitten munivat. Me olemme omat munamme koonneet, eikä meille vieraita ole tarvis. Me, tyttöseni, me emme tapaa käydä toisten pihoissa munien keruussa.
Miniän tuli paha mieli, hän vastasi terävästi, naapurimummo siihen kahta terävämmin ja niin akat alkoivat riidellä. Iivanan akka tuli kaivolta ja myöskin sekaantui riitaan. Kaapon akka hyppäsi tuvastaan ja alkoi naapuriaan soimata, pannen sekä tosia että valheita kokoon. Ja niin oli mylly käymässä. Kaikki yhtä aikaa huutavat; kun toinen sanoo sanan, antaa toinen kaksi vastaan. Eivätkä ne sanat koreita olleet. Sinä olet sellainen, sinä olet tällainen, sinä olet varas, sinä juokset aina kylään, sinä appivaarisikin nälkään tapat, sinä sen hutikko.
— Entä sinä kaiken mailman kerjäläinen; sihtinikin kaikki rikki kiehnäsit. Meidänpä teillä on korentokin, anna pois korento.
Tarttuivat korentoon ja kaatoivat vesisaavin; huivinsakin repivät ja rupesivat tappelemaan. Kaapokin tuli ajaen pellolta ja rupesi pitämään eukkonsa puolta. Iivanakin poikineen syöksi tuvasta ja niin kaikki kaatuivat yhteen kasaan. Iivana oli roteva mies ja heitteli pian kaikki, toisen sinne, toisen tänne. Kaapoltakin nyhti parrasta palan. Joukko kansaa keräytyi heidän ympärilleen; töin tuskin saivat heidät eroon.
Niin sai asia alkunsa.
Kaapo kääri partansa palan paperiin ja meni käräjiin etsimään oikeutta.
— En minä sitä partaani sitä varten kasvattanut, että pisanaama Iivana sitä repisi.
Ja hänen vaimonsa kehui naapureille, että nyt he Iivanan panevat ahtaalle ja toimittavat Siperiaan, — niin pääsi vihollisuus valtaan.