Ukko kehoitteli heitä uuniltaan jo ensi päivänä sovintoon, mutta eiväthän ne nuoret totelleet. Hän lausui heille vakavasti:
— Turhaa te nyt, lapset, hommaatte ja tyhjästä riitaa rakennatte. Ajatelkaapa, että koko teidän riitanne on syntynyt vaan munasta. Mukulat lienevät ottaneet munan; mitäpä tuosta; eipä yhdestä munasta hyödy eikä häviä. Kyllä Jumalalla tavaraa kaikille piisaa. Jos toinen sanoi pahan sanan, niin neuvo sinä häntä puhumaan paremmin. Noh, vaikkapa olisitte tapelleetkin — syntisiähän olemme ihmisparat — sattuuhan sitä sellaistakin. Mutta nyt menkää ja sopikaa ja sillä asia päättyköön. Mutta jos pahaa rupeatte pitkittämään, itsellenne vaan pahemmin käypi. Nuoret eivät totelleet vanhusta, arvelivat vaan, ei se vanha asioita ymmärrä, möriseehän vaan kuin vanhat ainakin.
Eikä Iivana käynyt sovintoon naapurinsa kanssa.
— Minä en hänen partaansa repinyt, sanoi hän; itse se sen leuastansa nyhti; hänen poikansa repi minun rinnukseni ja koko paitanikin. Tuossa se on.
Ja Iivana lähti oikeuteen. He käräjöivät sekä rauhatuomarin edessä että pitäjän käräjissä. Vielä heidän käräjöidessään, katosi Kaapon kärryistä sokkanaula. Kaapon akat syyttivät tästä Iivanan poikaa. — "Me", sanoivat he, "näimme kuinka hän yöllä lähestyi rattaita ja naapurin eukko kertoi hänen poikenneen kapakkaan ja siellä sen isännälle tarjonneen sitä."
Taaskin rupesivat käräjöimään. Kotona taasen on aamusta iltaan riita ja sota. Lapsetkin toraavat, kun vanhemmista oppivat; akatkin kun rannassa tapaavat toisiansa, pieksevät enemmän kieltään kuin karttujaan; tästä kaikesta asiat vaan pahenivat.
Alussa ukot syyttelivät toinen toisiaan pilan päiten, mutta sitten todellakin alkoivat toisiltaan näpistellä, mitä vaan osui saatavissa olemaan. Totuttivatpa siihen myös vaimonsa ja lapsensakin. Ja heidän elämänsä kävi aina vaan pahemmaksi. Iivana ja Kaapo käräjöivät sekä kylä- että kihlakunnan oikeudessa kuin myöskin rauhatuomarinkin edessä, niin että tuomarienkin jo rupesi käymään ikäväksi: milloin Kaapo toimittaa sakot Iivanalle, milloin taasen Iivana ruunun kortteerin Kaapolle. Ja mitä enemmän he toisillensa harmia saattoivat, sitä enemmän he äkämystyivät. Koiratkin, mitä enemmän tappelevat, sitä ilkeämmiksi käyvät. Kun tappelevaa koiraa takaa lyödään, luulee se, että edellä oleva sitä puree ja raivostuu siitä aina enemmän. Niin oli näittenkin miesten laita —- kun he menivät käräjiin, rangaistiin toista tai toista sakoilla tai arestilla ja siitä ne vaan yhä enemmän toinen toisellensa vihaa puskivat. "Malta, kyllä minä vielä sinulle kaikki maksan". Ja niin sitä elettiin sitten kuusi vuotta. Ukko uuniltaan vaan aina samaa toimitti. Tuon tuostakin neuvoi ja lausui:
"Mitä te, lapset, teette? Heittäkää kaikki toranne, älkäähän laiminlyökö töitänne, älkääkä ihmisiä syyttä vihatko; teidän tulee siten varmaan paljon parempi olla. Sillä mitä enemmän toisiinne suututte, sitä pahempi".
Mutta ukon sanoja ei otettu varteen.
Seitsemäntenä vuonna syntyi taasen juttu siitä, että Iivanan miniä eräissä häissä, kaikkien kuullen, alkoi häväistä Kaapoa, syyttäen häntä hevosten varkaaksi. Kaapo oli jo päihtynyt, ei hillinnyt itseänsä, vaan löi vaimoa; iskipä vielä niin, että tämä koko viikon makasi vuoteessa. Pahinta oli se, että vaimo osui olemaan raskaana. Iivana ihastui ja meni valituksinensa tutkintotuomarin luo. Nyt, arveli hän, pääsen viimeinkin hänestä selville, nyt se ei ainakaan pääse ilman vankeutta tai Siperiaa. Mutta Iivanan asiasta ei nytkään tullut mitään. Tutkintotuomari ei ottanut valituskirjaa vastaan; vaimo tutkittiin: hän nousi ylös vuoteesta ilman mitään vamman merkkiä. Iivana ajoi rauhatuomarin luo; sekin siirsi asian kihlakunnan oikeuteen. Siellä Iivana rupesi puuhaamaan, juotti kirjurille ja kylän vanhimmalle puolen ämpäriä viinaa ja sai kun saikin hommillaan niin paljon aikaan, että Kaapo tuomittiin piiskattavaksi. Oikeudessa tälle luettiin päätös.