Ukko nyykäytti surullisesti päätään.
— Pahasti sinä, Iivana, teit, sanoi hän; kovin pahasti. Enemmän itseäsi vahingoitat, kuin häntä. Onko sinun siitä helpompi olla, että hänet piiskataan?
— Vasta paremmin varoo, sanoi Iivana.
— Mitä hän sitten varoo? Onko hän mielestäsi pahemmin menetellyt kuin sinä?
— Eikö hän ole sitten kylliksi minua solvaissut? sanoi Iivana. Olihan hän vähältä vaimonikin kuoliaaksi lyödä; nytkin hän uhkaa murhapoltolla. Pitäisikö häntä siitä vielä kumarrella?
Ukko huokasi ja lausui:
— Sinä, Iivana, käyt ja kuljet avaraa maailmaa, vaan minä vuosia jo uunilla makailen; sen vuoksi sinä luulet, että sinä kaikki näet ja etten minä mitään ymmärrä. Voi, poikaseni, sinä et näe mitään, sillä viha on sokaissut silmäsi. Toisten viat ovat kyllä sinulla silmiesi edessä, mutta omasi ovat selkäsi takana. Sinä sanot hänen menettelevän pahoin: jos hän yksin tekisi pahaa, niin eipä sitten pahennusta olisikaan. Eihän ihmisten keskinäinen pahennus yhdestä ihmisestä lähde. Paha käy kahdesta. Sinä näet hänen pahuutensa, mutta et omaasi. Jos hän yksin olisi ilkeä, vaan sinä hyvä, niin ilkeyttä ei olisi. Kukas repi hänen partansa? Kuka rettuutti häntä käräjistä käräjiin? Ja sitten vielä sinä ajat kaikki hänen syyksensä. Itse huonosti menettelet — siinä syy kaikkeen pahaan. Niinkö me hänen isäukkonsa kanssa elimme? Emmekö me elelleet kuin naapurit ainakin? Kun häneltä jauhot loppui, tuli hänen vaimonsa meille: isä Tahvo! tarvitsisi jauhoja. Mene, tyttäreni, aittaan, ota sieltä niin paljon, kuin tarvitset. Kun hänellä ei osunnut olemaan ketään, joka olisi vienyt hevoset hakaan, sanoin vaan: menes, Janne, vie hänen hevosensa. Jos minulla jostakin tuli puute, kävin hänen luoksensa. Setä Sakari, sitä ja sitä tarvitsisin. Ota vaan, isä Tahvo. Niin meillä elettiin ja helppo teidänkin oli sen ohessa olla. Entäs nyt. Äsken kertoi se sotamies, kuin hiljan oli meillä, Plevnan tappelusta. Nytpä teillä on vielä pahempi Plevna kotona! Onko tämä ihmisten elämää enää? Johan tämä on julkeata syntiä. Sinä olet isäntä talossasi, sinun tulee kaikista vastata. Kuinka sinä opetat vaimoasi ja perhettäsi — olemaan kuin koirat. Äskettäin tuo pieni räkänokka Taraskakin kiroillen sadatteli Anni-tätiä ja äiti nauroi sille. Onko sekin nyt laitaa? Sinunhan tulee kerran siitäkin vastata. Ajattelepa vähän sieluparkaasikin. Niinkö sinun tulee käyttäytyä? Sinä minulle sanan — minä kaksi vastaan; sinä minua kerran korvalle — minä sinua kahdesti. Ei niin poikaseni; Kristus kävi maailmassa ja toisin neuvoi hän meitä tyhmiä. Jos sinulle joku sanan sanoo, sinun tulee vaijeta — kyllä hänet omatuntonsa rankaisee. Näin hän meitä, poikaseni, opetti: jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinen, sanoen: lyö, jos minä sitä ansaitsen. Kyllähän hänet omatuntonsa langettaa. Hän leppyy ja kuuntelee sinua. Niin hän meidän käski tekemään, mutta ei kopeilemaan. Mitäs olet vaiti? Enkö minä puhu totta?
Iivana vaan on vaiti ja kuuntelee.
Ukko alkoi taasen rykiä, sai töin tuskin rintansa selväksi ja rupesi taasen puhumaan.
— Luuletko Kristuksen meille huonoa opettaneen? Kaikessa hän vaan meidän hyväämme tarkoitti. Ajattelepa maallista elämääsi: onko sinun ollut huonompi tai parempi siitä asti, kun tämä Plevna taloosi tuli? Laskepa, mitä olet hukannut käräjissä ja matkoissa ja ravintoloissa. Poikasikin ovat jo kasvaneet aikamiehiksi, mikäpä sinun olisi eläessä; sinun pitäisi rikastua, mutta sinä köyhdyt köyhtymistäsi. Ja mistä se tulee? Kaikki vaan samasta syystä: ylpeydestäsi vaan. Sinun tulisi väkinesi pellolla kyntää ja itse kylvää, mutta silloin vihamies ajaakin sinua oikeuteen taikka jonkun nurkkakirjurin luo. Niin et ajoissa saa kyntäneeksi etkä kylväneeksi, eikä maasi siis kasvakaan. Miksi viimeinen kaurakaan ei onnistunut? Koska sinä kylvit? Kaupungista tulit ja mitäs sieltä hyödyit? Itsellesi vaan vahinkoa hankit. Voi, poikaseni, muista sinä asiasi, puuhaa poikinesi pellolla ja kodissa; jos sinua joku solvaisee, niin anna Jumalan nimessä anteeksi; niin käy asiatkin sinulle helpommiksi ja mielesikin on aina tuntuva niin köykäiseltä.