— Se ei käy päinsä, sillä 117 §:n mukaan myönnettyä keskinäistä sopimusta ei tapahtunut, mutta lausuttiin oikeuden päätös ja se päätös pitää panna toimeen.
Mutta tuomari ei välittänyt kirjurin sanoista.
— Kyllä kieli nyt saa olla syhyämättä, sanoi hän. Ensimmäinen pykälä, veljeni, on se, että tulee muistaa Jumalaa ja Jumala taasen on käskenyt kaikkien olla sovinnossa.
Ja tuomari alkoi taas sovitella miehiä, mutta ei saanut sopimaan. Kaapo ei ottanut kuullakseen häntä.
— Minä olen, sanoi hän, vähää vaille viidenkymmenen vanha, minulla on nainut poika, eikä minua vielä ikinä ole lyöty, mutta nyt tuo Jussi, pisanaama, hankki minulle raipat, ja siitäkö minun tulisi vielä häntä kumarrella! Kyllä tässä jo on kylliksi … kyllä Jussi minua vielä muistaa.
Kaapon ääni taas vapisi; hän ei voinut enää puhua, kääntyi selin ja lähti ulos.
Oikeuspaikasta taloon oli kymmenen virstaa ja Iivana palasi myöhään kotia. Vaimot olivat tulleet ulos tuvistaan karjaa vastaan ottamaan. Iivana riisui hevosen, korjasi kapineensa ja astui tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Nuori väki ei ollut vielä palannut pelloilta ja vaimot olivat lehmäin kanssa. Iivana, tultuaan tupaan, istui penkille ja rupesi miettimään. Hän muisti, kuinka tuomio Kaapolle julistettiin, kuinka tämä vaaleni ja kääntyi selin. Hän rupesi arvelemaan, miltä hänestä tuntuisi, jos hänet olisi tuomittu saamaan raippoja. Ja hänen tuli sääli Kaapoa. Silloin hän kuuli, kuinka ukko uunilla rupesi yskimään, kuinka se käänteli, laski jalkansa uunilta ja kiipesi alas. Kiivettyään ukko töin tuskin pääsi rahille, johon hän istahti. Ukko oli nääntymäisillään; kulkiessaan uunilta penkille, ryki rykimistään, sai rintaansa viimein selväksi ja lausui:
— Kuinkas kävi? tuomittiinko se?
Iivana sanoi:
— Kaksikymmentä paria tuomittiin.