Leo Tolstoin kertomuksia

by graf Leo Tolstoy

Vanhin veli tahtoi saattaa häntä, mutta Iivana itse nousi ja lähti portaille. Pihalla oli pilkko pimeä, taivas oli mennyt mustaan pilveen ja tuulikin alkoi käydä. Iivana astui portailta alas, istutti poikansa hevosen selkään, ajoi varsan menemään hänen jälkeensä ja sitten, seisoen tähysti ja kuunteli, kuinka Taraska ajoi pitkin kylää, kuinka hän yhtyi toisiin poikiin ja kuinka kaikki he kuuluvista katosivat. Iivana seisoi seisomistaan portilla, eikä hänen mielestään lähde Kaapon sanat: "varokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi."

Ei suinkaan se itseänsäkään sääli, arveli Iivana. Nyt on kylmä aika ja tuuli. Jos hän hiipii talojen takaa ja pistää valkean, niin mitä hänen teki; polttaa pakana talon, ja minkä hänelle sitten voi. Jos hänet saisi kiinni juuri siinä toimessa, niin ei hän sitten ainakaan minnekkään pääsisi. Ja niin perehtyi tämä ajatus Iivanaan, ettei hän mennytkään takaisin tupaan, vaan astui suoraan kadulle ja asettui nurkan taa. "Annas kun käyn koko talon ympäri, kuka sen takaa". Ja Iivana kulki hiljaisin askelin pitkin porttia. Juurikun hän oli päässyt nurkan taa ja katsahtanut pitkin aitaa, näytti hänestä: ikäänkuin toisessa nurkassa olisi jotakin liikahtanut, ensin tullut näkyviin ja sitten taas piiloutunut nurkan taa. Iivana pysähtyi ja oli aivan hiljaa, kuuntelee ja katsoo; kaikki oli aivan hiljaa, tuuli vaan liikutteli lehtiä pensaassa ja katon olkia. Oli aivan pilkkosen pimeä; mutta kuitenkin Iivanan silmät vallan hyvin jo oppivat eroittamaan esineet pimeässäkin: hän näkee koko nurkan, auran ja katoksen. Siinä hän seisoi aikansa ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään.

"Arvatenkin silmäni pettivät", arveli Iivana, "mutta kierränhän kuitenkin talon" ja hän lähti hiipien, pitkin aidan vierustaa. Hän kulkee hiljaa pieksuissaan niin ettei omiakaan askeleitaan kuule. Päästyään nurkkaan asti, huomasi hän jotakin välähtävän toisessa nurkassa auran luona ja taas peittyvän pimeään. Iivanan sydän oikein sykähti kauhusta ja hän seisattui. Samassa leimahti samalla paikalla kirkkaammin, niin että hän selvästi eroitti kyykkyisillään olevan miehen, hattu päässä ja selin häneen; sillä oli kädessä olkia tukko jota se sytytteli. Iivanan sydän rupesi niin ankarasti sykkimään, että olisi luullut sen halkeavan; hän pingoitti kaikki hermonsa ja harppasi suurilla askelilla. "Nyt et ainakaan pääse, itse teossa saan sinut nyt kiinni."

Iivana ei ehtinyt kulkea montakaan askelta, kun äkkiä välähti kirkas valo, mutta aivan toisessa paikassa; se ei ollut enää pieni valkea, sillä leimahtaen oli katoksen olki syttynyt ja siitä valkia lähti menemään katolle; Kaapo seisoi vieressä ja Iivana saattoi nähdä hänet aivan selvään.

Kuin haukka leivon niskaan, syöksähti Iivana ontuvaan päin. — Kyllä minä sinut nyt kouristan, arveli hän, nyt et pääse mihinkään. Mutta ontuva varmaankin kuuli askeleet, katsahti taakseen, ja kuinkahan lieneekin päässyt hyppäämään, mutta niin luisti pitkin aitan sivua kuin jänis.

— Et nyt vain pääse, huusi Iivana, ja kiidätti hänen päälleen.

Juurikuin hän oli tarttumaisillansa Kaapon niskaan, riipasihe tämä irti hänen käsistään; Iivana tarttui hänen takkinsa liepeeseen; lieve repesi ja Iivana kaatui. Hän hypähti kohta taas pystyyn ja lähti huutaen ajamaan takaa.

Mutta ennenkuin Iivana pääsi pystyyn oli jo Kaapo ehtinyt talonsa ovelle, jossa Iivana saavutti hänet. Juurikuin hän oli taas tarttumaisillaan häneen, sai hän sellaisen iskun päähänsä, ikäänkuin kalliolla olisi päälakeen juntattu. Kaapo oli nimittäin pihastaan temmannut tammisen seipään, ja kun Iivana syöksi häntä vastaan, oli hän kaikin voimin iskenyt häntä sillä päähän.

Iivana pyörtyi, hänen silmänsä pimenivät ja hän kaatui tunnottomana maahan. Kun hän taasen tuli tuntoonsa, Kaapoa ei enään näkynyt, mutta hänen talonsa puolelta kuului ryske ja kolkko kohina, ja ylen ympäri oli niin valoisaa kuin päivällä. Iivana kääntyi ja huomasi, että hänen takimmainen liiterinsä oli täydessä liekissä; talonsivuinenkin liiteri oli jo alkanut palaa ja tuuli ajoi tulen ja savun ja oljen palaset asuintuvan päälle.

— "Mitä tämä on, ystävät!" huusi Iivana, nosti kätensä ylös ja läjähytti ne taas lanteihinsa. "Eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois katoksesta ja polkea sammuksiin. Mitä tämä on? ystävät!" kertoi hän. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä kulkustaan; hän tahtoi juosta, mutta jalat eivät ottaneet liikkuakseen, käyden kiinni toinen toiseensa. Hän astui hiljaa horjuen, vaan hengenahdistukselta ei hän tahtonut päästä paikaltaan. Hän seisattui, hengähti ja lähti taas menemään. Ennenkuin hän, kierrettyään liiterin, oli päässyt valkean ääreen, oli sivuliiteri jo täydessä tulessa, tuvankin nurkka oli jo syttynyt, portti jo paloi ja tuvasta hulmusi valkea, niin että pihaan ei ollut enää menemistä. Kansaa oli suuri joukko koossa, mutta mistään ei tässä ollut apua. Naapurit toivat kapineitaan ulos taloistaan ja ajoivat karjaansa pois valkean tienoilta. Iivanan taion jälkeen syttyi Kaapon talo; siitä kiihtyvä tuuli kiidätti valkean toiselle puolelle katua. Niin paloi puoli kylää.