Iivanan talosta saatiin vaan ukko pelastetuksi ja muukin väki pelastui töin tuskin, hypäten ulos alasti huoneistaan; kaikki muu jäi valkean valtaan. Paitsi hevosia, jotka osuivat olemaan ha'assa, paloi kaikki karja, kanatkin orsillaan paloivat; rattaat, aurat, harat, vaimoväen arkut, vilja aitoissa, kaikki paloi puti puhtaaksi. Kaapon talosta saatiin karja ajetuksi pellolle ja yhtä ja toista korjatuksi talteen.
Paloa kesti kauan, koko yö. Iivana seisoi vaan talonsa vieressä, katseli sitä ja sanoi tuon tuostakin: "mitäs tämä on? Naapurit! Eihän olisi tarvinnut kuin temmata ja polkea sammuksiin". Mutta kun tuvan katto romahti, niin hän tunki keskelle valkeaa, tempasi palanneen hirren ja alkoi raahata sitä pois. Vaimoväki näki hänet ja rupesi kutsumaan häntä pois valkeasta, mutta hän kiskoi hirren hiiluksesta; sitten hän tunkihe hakemaan toista, mutta horjahti ja kaatui valkeaan. Silloin hänen poikansa tunki hänen jälkeensä ja kiskoi hänet sieltä ulos. Iivana poltti partansa ja hiuksensa, paloivatpa vaatteet ja kädetkin, mutta hän ei mitään tuntenut. "Hänen päänsä on surusta mennyt sekaisin", sanoivat ihmiset. Palo rupesi vähenemään, mutta yhä vaan seisoi Iivana vieressä ja hoki: "Hyvät naapurit! mitä tämä on? eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin temmaista pois". Päivän valjetessa lähetti kylän vanhin poikansa hakemaan Iivanaa.
— Janne setä, isäsi tekee kuolemaa ja käski sinua tulemaan jäähyväisille.
Iivana oli unhottanut kokonaan isänsä eikä ymmärtänyt, mitä hänelle sanottiin. — Mikä isä? sanoi hän. Ketä hän kutsuu?
— Sinua käski jäähyväisille; hän on meidän tuvassamme kuolemassa. Lähde nyt, setä, sanoi poika ja veti häntä kädestä. Iivana lähti seuraamaan poikaa.
Kun ukkoa nimittäin kannettiin tuvasta, oli valkea oljista lehahtanut hänen päälleen ja polttanut hänet. Hänet vietiin kylänvanhimman taloon, kylän toiseen päähän; tämä toinen äärimmäinen puoli kylää oli jäänyt palamatta.
Kun Iivana tuli isänsä luo, oli tuvassa ainoastaan kylänvanhimman ijäkäs vaimo ja lapset uunilla makailemassa. Kaikki muut olivat tulipalossa. Iivanan isä makasi penkillä, kynttilä kädessä, ja katseli oveen. Kun poika astui sisään, liikahti hän. Vanha emäntä lähestyi häntä ja sanoi pojan tulleen. Hän käski kutsua poikansa lähemmäksi. Kun Iivana oli tullut ukon viereen, lausui tämä:
— Mitäs, Janne, minä sanoin sinulle? kuka poltti kylän?
— Hän sen poltti, isäni, sanoi Iivana, minä tapasin hänen, kun hän oli sytyttämässä. Minun aikanani hän pisti valkean kattoon. Minun ei olisi tarvinnut muuta kun temmaista palava tukko katosta ja polkea se sammuksiin, niin ei mitään vahinkoa olisi syntynyt.
— Poikani, sanoi vanhus. Minun kuoloni on tullut ja kerran sinäkin kuolet. Kenen syy tämä on?