Niin miehet arvelivat, kun illan suussa vouti saapuikin. Hän tuli ratsain ja kohta nosti toran siitä, etteivät he kaataneet puita hänen mielensä mukaan.
Kaadettujen puitten joukosta hän löysi lehmuksen.
— Enhän minä käskenyt teitä lehmuksia kaatamaan, huusi hän. Kuka sen kaasi? Sanokaa heti, muutoin ruoskin kaikki!
Hän rupesi tutkimaan, kenen rivissä lehmus oli. Nähtiin, että se oli Martin rivissä. Vouti hakkasi Martin kasvot veriin, vetelipä piiskallaan muutaman kerran Vasiliakin siitä, että hänen kasansa oli niin pieni, ja ratsasti kotiin.
Iltasilla miehet taas yhtyivät ja alkoivat puhella. Vasili lausui:
— Voi veikkoset! varpusia te olette, ettekä miehiä; "ollaan yksistä puolin", mutta kun tointa tarvitaan, niin silloin kaikki katon alle piiloon. Niinpä kerran varpusetkin varustautuivat haukkaa vastaan: "ei paeta, ei paeta, mennään miehissä, mennään miehissä!" Mutta kun haukka lenti kohti, niin kaikki pensaisiin piiloon. Haukka veikin, minkä mieli ja lenti sen kanssa tiehensä. Varpuset pyrähtivät pensaistaan: tiu tiu tiu tiu! — Yksi on joukosta pois. "Kuka on joukosta pois? Jussi. Vai niin! Mitäpä siitä? Eipä se parempaa ansainnutkaan". Niin olette tekin, yksistä puolin! Hyvinpä te olettekin yksistä puolin. Kun hän iski Marttiin, oisitte käyneet kaikki käsiksi ja tehneet leikistä lopun. Sen sijaan kyllä hoetaan: yksistä puolin, yksistä puolin, kaikki vaan miehissä vastaan, mutta kun lähätti, niin kaikki pensaisiin lehahti.
Niin ruvettiin puhumaan useammin ja useammin ja viimein miehet todellakin varustautuivat ottamaan voutia hengiltä pois. Piinaviikolla vouti ilmoitti miehille, että heidän pääsijäisenä piti varustautua kyntämään hovin kaurapeltoa. Tämä tuntui miehistä sangen katkeralta ja he kokoontuivat edellisellä viikolla Vasilin luo takapihalle neuvottelemaan:
— Kun hän on näin Jumalan unhoittanut, sanoivat he, ja todellakin tahtoo sellaista syntiä saada aikaan, niin täytyy se todellakin tappaa, vaikkapa itsekin siinä hukkuisimme.
Saapuipa heidän luoksensa myöskin Pietari Mihejeff. Tuo Pietari oli hiljainen mies, eikä yhtynyt muitten miesten tuumiin. Hän tuli heidän kokoukseensa ja, kuultuaan heidän aikeensa, lausui:
— Kovin suurta syntiä oijotte te nyt, veljeni, tehdä. Ankara asia on saattaa sielunsa kadotukseen. Kyllä aina on helppo ottaa toisen henki, mutta kuinkas oman sielun silloin käypi? Jos hän tekee pahoin, niin kyllä hän sen edestänsä löytää. Meidän tulee, veljeni, kärsiä.