Vasili suuttui tästä puheesta.
— Sinä nyt sait päähäsi ja jauhat aina samaa: synti on tappaa ihmistä! Kyllähän se nyt on meillekin tiettyä, että miestappo on suuri synti. Mutta, synti vaan on tappaa hyvää ihmistä, mutta sellaisen koiran käskee Jumalakin hengiltä ottaa. Pitäähän raivoisa koirakin tappaa, kun ihmisten etu vaatii. Jollemme häntä tapa, teemme suuremman synnin. Kuinka monta ihmistä hän onkaan turmellut? Jos me tästä joudumme kärsimään, niin kärsimme muitten edestä. Ihmiset ovat meille siitä kiitollisia. Mutta jos me rupeamme tässä kyynelöimään, niin saattaa hän meidät kaikki häviöön. Turhia sinä, Pietari, tässä toimitat. Mitäs luulet? Onko se pienempi synti, että Vapahtajan juhlapäivänä kaikki menemme työhön? Ethän sinä itsekään mene.
Tähän vastasi Pietari:
— Miksipä en menisi? Kun lähetetään kyntämään, niin menen. Enhän itselleni tee työtä. Kyllä Jumala tietää, kenen syy on, kunhan me vaan emme Häntä unhota. En minä tässä, veliseni, omiani latele. Jos meidän olisi käsketty pahaa pahalla poistamaan, niin se olisi lausuttu Jumalan laissa; mutta toisin se meitä opettaa. Kun sinä rupeet pahaa pahoin häätämään, niin paha siirtyy sinuun. Eipä ole mikään vaikea asia tappaa ihminen! mutta veri tarttuu sieluun. Tappaessasi ihmisen, saastutat sielusi sen verellä. Sinä luulet, että, tappaessasi huonon ihmisen, sinä poistit pahuuden; mutta tiedä, että sinä silloin annoit sijaa sinussasi paljon suuremmalle pahuudelle. Ole nöyrä onnettomuudessa, niin onnettomuuskin nöyrtyy.
Niin eivät miehet saaneet sopineeksi. Heidän ajatuksensa kävivät kahtaalle: toiset olivat taipuvaiset Vasilin tuumaan, toiset taasen hyväksyivät Pietarin neuvon, ettei pitäisi puuttua pahaan, mutta kärsiä.
Ensimmäisen juhlapäivän viettivät miehet rauhassa, mutta illalla saapui kylänvanhin hovista miehineen ja toi sanan että vouti oli antanut käskyn miehille, jonka mukaan kaikkien piti huomenna saapua kaurapellon kyntöön. Vanhin kävi koko kylän talosta taloon, ilmoittaen kaikille kyntökäskyn, ja määräsi kullekin, mihin oli mentävä, kenen joen toiselle puolelle ja kenen taasen maantien varrelle. Miehet itkeä nytystivät, mutta eivät tohtineet panna vastaan; aamulla lähtivät auroineen ja alkoivat kyntää. Huomenkellot kutsuivat kansaa Jumalan palvelukseen, kaikkialla vietettiin juhlaa, — mutta sen kylän miehet kyntivät.
Vouti Mihaila Semionovitsch nousi myöhään ja lähti tarkastelemaan talouttaan. Hänen kotiväkensä oli siivonnut ja pukenut itsensä: hänen vaimonsa ja tyttärensä, joka ollen leski oli tullut heille viettämään juhlapäiviä; renki oli valjastanut hevosen, he olivat ajaneet kirkkoon ja palanneet sieltä; piika oli tuonut teekeittiön pöydälle ja vouti cli istunut pöytään juomaan teetä. Juotuaan teetä, sytytti hän piippunsa ja kutsui kylänvanhimman luoksensa.
— Kuinkas kävi? kysyi hän, toimititko miehet kyntöön?
— Toimitin, Mihaila Semionovitsch.
— Ovatko kaikki pellolla?