— Kaikki ovat, itse asetin heidät paikoilleen.
— Mitäs siitä, jos asetitkin, mutta kyntävätkö ne? Ota sinä hevonen ja mene katsomaan niitä ja sano, että minä itse tulen iltapäivällä katsomaan ja silloin pitää olla kynnettynä tynnyrin ala kahta auraa päälle ja vieläpä hyvin kynnetty. Jos vaan tapaan vilppiä, niin en välitä yhtään, jos onkin juhla.
— Kyllä toimitan, vastasi kylänvanhin nöyrästi.
Kylänvanhin oli lähtemäisillään, mutta vouti palautti hänet. Hän tahtoi hänelle jotakin vielä sanoa, mutta ei vaan saa sitä sanotuksi, kun ei oikein käsitä, kuinka sen ilmoittaisi. Vähän aikaa nolona vaijettuaan, sanoi hän viimein;
— Sen ohessa voisit vielä kuunnella, mitä ne roistot minusta puhuvat. Pane mieleesi, mitä ne sanovat, kuka minua haukkuu, ja kerro sitten minulle kaikki. Kyllä minä ne roistot tunnen; eivät ne viitsisi tehdä työtä, mieluummin vaan hautoisivat kylkiään ja laiskottelisivat. Syödä kuin elukat ja joutelehtia, sitä ne kyllä rakastavat, mutta sitä eivät ajattele, että, kun kyntö myöhästyy, niin kylvökin jää. Sinä siis kuuntele tarkoin heidän puheensa ja kerro minulle, mitä kukin sanoo. Minä tahdon sen tietää. Mene nyt ja varo vaan, että kerrot kaikki, etkä salaa mitään.
Mies kääntyi, lähti ulos, istui hevosen selkään ja ajoi pellolle.
Voudin vaimo osui kuulemaan miehen puheen, tuli hänen luoksensa ja alkoi häntä pyytää. Hän oli hiljainen ja hyväsydämminen nainen; missä hän suinkin saattoi hillitsi hän mieltänsä ja piti talonpoikain puolta.
Nytkin hän lähestyi miestänsä jo rupesi pyytämään:
— Mikkoseni, ystäväni, sanoi hän, päivän merkityksen vuoksi, Vapahtajan juhlan takia älä sinä tee syntiä, vaan päästä Jumalan nimeen miehet työstä.
Vouti ei ottanut korviinsa vaimonsa puhetta, nauroi vaan häntä ja sanoi: