— Mitäs se sitten tekee?
— Hän on ainoa kaikista miehistä, joka ei sano mitään. Ja kovin hän on kummallinen mies. Minä kummastelin häntä tavattomasti, Mihaila Semionovitsch.
— Kuinka niin?
— Kaikki miehet kummastelivat hänen käytöstään.
— Mitäs se sitten teki?
— No se nyt on niin ihmeellistä. Kun minä ajoin hänen luoksensa, oli hän kyntämässä kokosarkaa yläpäässä. Kun minä lähestyin häntä, kuulin jonkun laulavan niin hienosti, niin kauniisti, ja auran aisain välistä välkkyi jotakin.
— Entäs sitten?
— Niin se välkkyi kuin valkea. Kun ajoin lähelle, niin huomasin, että hän oli kiinnittänyt auraansa viiden kopeekan vahakynttilän; se paloi vaan, eikä sitä tuulikaan sammuttanut. Itse hän käveli uudessa paidassaan auran jälessä, kynti ja lauloi pyhiä virsiä. Hän kääntelee ja pudistelee auraansa, eikä kynttilä vaan sammu. Minunkin aikana hän pudisti auraansa, käänsi sen kieltä, järjesti sen, eikä kynttilä vaan sammu, palaa vaan palamistaan.
— Mitä hän sitten sanoi? kysyi vouti.
— Ei se sanonut mitään, mutta nähtyään minut antoi minun suuta ja rupesi taas laulamaan. [Kun venäläiset pääsiäisenä tapaavat toisensa, suutelevat he toisiansa, sanoen: Kristus on noussut kuolleista. Suoment. muistutus.]