— Mitä sinä puhuit hänelle?
— En minä puhunut mitään, mutta siihen tulivat toiset miehet ja rupesivat nauramaan häntä: nyt ei Mihejeff ikinään ehdi rukouksillaan poistaa sitä syntiä, että hän pääsijäisenä kynti.
— Mitä hän siihen sanoi?
— Hän vastasi vaan: maassa rauha, ihmisille hyvä tahto. — Sitten hän taas tarttui auraansa, pani hevosen liikkeelle ja alkoi laulaa vienolla äänellä; ja kynttilä se paloi sammumatta.
Vouti lakkasi nauramasta, pani pois kitaransa, laski päänsä rinnalleen ja alkoi ajatella.
Niin hän istui jonkun aikaa, sitten ajoi piikansa pois ja käski kylänvanhimman mennä tiehensä; itse hän meni uutimen taa ja heittäytyi vuoteelle; siellä hän ensin huokaili, mutta sitten rupesi voihkamaan aivan kuin kitisevä viljakuorma. Hänen vaimonsa tuli hänen luoksensa ja rupesi häneltä kyselemään, hän ei vastannut hänen kysymyksiinsä, sanoihan vaan:
— Nyt hän voitti minut. Nyt se kerran sattui minuunkin.
Vaimo rupesi häntä lohduttelemaan:
— Aja sinä nyt pellolle ja päästä heidät vapaaksi. Ehkäpä sitten haihtuu. Oletpa tehnyt paljon suurempaakin maailmassa, etkä ole peljännyt; mitäs tuosta nyt noin säikähdät?
— Minä olen hukassa, valitti mies, hän on voittanut minut.