Voi, jos nuo naiset käsittäisivät merkityksensä, voimansa ja käyttäisivät sen miestensä, veljiensä, lastensa pelastamiseen — koko ihmiskunnan pelastamiseen.
Te rikkaitten luokkain vaimot ja äidit! Meidän maailmamme ihmisten pelastus tuosta pahasta, josta he kärsivät, on kokonaan teidän käsissänne! Ei ne naiset, jotka ajattelevat vartaloansa, turnyyrejänsä, tukkansa kähertämistä ja kauneuttansa miehiä lumotakseen, ja, vasten tahtoansa ja varomattomuuden kautta tultuaan siunattuun tilaan, epätoivolla synnyttävät lapsia, jättäen ne sitten imettäjien huostaan, eikä nekään naiset, jotka käyvät kaikellaisissa kursseissa ja puhuvat psykomootorisista keskuksista ja differentsiatsioonista, niinikään koettaen vapautua lasten synnyttämisestä, ettei se olisi esteenä heidän hullaantumiselleen, jota he nimittävät kehitykseksi, — vaan ne naiset ja äidit, jotka, ollen tilaisuudessa vapautua lasten synnyttämisestä, kuitenkin vapaaehtoisesti ja itsetietoisesti alistuvat tämän ikuisen, muuttumattoman lain alle, tietäen, että tästä alistumisesta johtuva vaiva ja työ on heidän elämänsä tarkotus. Nämä meidän rikkaitten luokkaimme naiset ovat niitä, joitten käsissä, enemmän kuin kenenkään muitten, on maailmamme ihmisten pelastus heitä vaivaavasta onnettomuudesta. Te, naiset ja äidit, jotka itsetietoisesti alistutte Jumalan lain alle, te yksin koko meidän onnettomassa, kuvattomassa, inhimillisyytensä kadottaneessa piirissämme tiedätte todellisen, Jumalan lain mukaisen elämän tarkotuksen. Te yksin voitte esimerkillänne näyttää ihmisille sen Jumalan tahdon alle alistumisessa olevan elämän onnen, jonka he hylkäävät. Te yksin tunnette sen koko teidän olentonne valtaavan ilon ja riemun ja sen autuuden, joka tulee Jumalan lakia noudattavan ihmisen osaksi. Te tunnette sen onnen, jonka tuottaa rakkaus aviomieheen, onnen, joka ei lopu, ei katkea, niinkuin kaikki muu, vaan on alkuna uudelle onnelle rakkaudessa lapseen. Te yksin, ollessanne todelliset ja Jumalan tahdolle kuuliaiset, tiedätte sen tosi työn, jota ei suoriteta narrimaisiin univormuihin puettuina ja juhlallisesti valaistuissa saleissa, niinkuin teidän piirinne miesten työksi nimittämää, vaan jonka Jumala on ihmisille määrännyt, ja te tunnette siitä tulevan tosipalkinnon, tunnette sen autuuden, jonka se antaa.
Te tiedätte sen, kun te rakkauden ilojen jälkeen liikutuksella, pelolla ja toivolla odotatte sitä tuskallista raskauden tilaa, joka tekee teidät sairaaksi 9 kuukauden ajaksi, saattaa teidät kuoleman kynnykselle ja sietämättömiin kärsimyksiin ja tuskiin; te tiedätte tosityön ehdot, kun te ilolla odotatte mitä julmimpien tuskien lähestymistä ja kiihtymistä, joitten jälkeen seuraa teille yksin tunnettu autuus.
Te tiedätte sen silloin, kun te heti näistä tuskista päästyänne, levähtämättä, yhtä päätä antaudutte toisiin vaivoihin ja kärsimyksiin — imettämisen, kun te, velvollisuutenne vuoksi kieltäytyen ihmisen voimakkaimman tarpeen — unen tarpeen tyydyttämisestä, kuukausimääriä yhtäkään yötä rauhassa nukkumatta ja usein monta yötä peräkkäin valvoen hoidatte sairasta lasta, jota saatte kanneksia ja tuuditella niin että käsivarret ovat katketa.
Ja kun te tätä kaikkea teette, keneltäkään kiitosta tai palkintoa siitä saamatta ja odottamatta, kenenkään näkemättä, kun te tätä teette ei urotyönä, vaan niinkuin evankeelion vertauksessa mainittu pellolta palaava työmies, katsoen tehneenne ainoastaan sen, mikä oli tehtävä, silloin te tiedätte, mikä on väärää näytetyötä ihmisten edessä ja mikä todellista työtä Jumalan tahdon täyttämiseksi, jonka vaatimukset te tunnette omassa sydämmessänne.
Te tiedätte, että, jos te olette todellisia äitejä, ei kukaan näe eikä kehu teidän työtänne, että kaikki pitävät sitä vaan teidän velvollisuutenanne, etteivät edes nekään, joitten hyväksi te näette vaivaa, teitä kiitä, vaan usein piinaavat, jopa soimaavatkin teitä, — ja kuitenkin seuraavan lapsen tullessa te teette samoin: taaskin kärsitte, taaskin kannatte näkymätöntä, hirmuista taakkaa, odottamatta keltään palkintoa, ja tunnette yhä samaa tyydytystä. Juuri teidän käsissänne, jos te olette semmoisia, pitää vallan ihmisten yli oleman, ja teidän käsissänne on pelastus. Päivä päivältä teidän lukumääränne vähenee: yhdet ovat kiintyneet miesten hurmaamiseen ja muuttuvat katunaisten kaltaisiksi, toiset kilpailevat miesten kanssa heidän väärissä narrin töissään, kolmannet, jotka eivät vielä ole kutsumustansa pettäneet, sydämmessään siitä jo kuitenkin luopuvat: suorittavat kyllä kaikki äidin urotyöt, mutta tekevät sen tahtomattaan, vastahakoisesti, kadehtien vapaita naisia, jotka eivät synnytä, ja riistävät siten itseltään ainoan niistä tulevan palkinnon — sisällisen tietoisuuden Jumalan tahdon täyttämisestä, tyydytyksen asemesta kärsien siitä, mikä itse asiassa on heidän onnensa.
Me, meidän piirimme miehet, olemme siihen määrin väärän elämämme sokaisemia ja kaikki järjestään unhottaneet elämän tarkotuksen, ettei meidän välillämme enää ole mitään eroa. Olemme sälyttäneet koko elämän taakan ja vaaran toisten niskoille, mutta emme osaa nimittää itseämme niille ihmisille sopivalla nimellä, jotka antavat toisten sortua puolestaan elantoa hankkiessa: nimellä konnat, pelkurit.
Mutta naisten suhteen on vielä olemassa erotus. On naisia, jotka ovat inhimillisiä olentoja, jotka edustavat ihmisen korkeinta ilmestysmuotoa, ja on naisia, jotka ovat porttoja. Tämän erotuksen tulevat tekemään seuraavat sukupolvet, emmekä mekään voi olla sitä tekemättä.
Jokainen nainen, pukeutuipa hän miten hyvänsä, nimittipä itseään miksi hyvänsä, olipa miten hieno hyvänsä, jos hän, pidättäytymättä sukupuoliyhteydestä, pidättäytyy lasten synnytyksestä, — on portto.
Ja olipa nainen miten langennut tahansa, — jos hän itsetietoisesti antautuu lasten synnyttämiseen, niin hän tekee parasta, korkeinta elämän työtä, täyttäen Jumalan tahtoa, eikä ketään ole häntä korkeampaa.