Niinpä tulin vakuutetuksi siitä, että mahdottomuus meidän rikkaitten auttaa kaupunkilaisköyhiä on myöskin mahdottomuudessa lähestyä heitä, ja että lähestymisen mahdottomuuteen olemme itse syypäät koko elämällämme, rikkauksiemme käyttämisellä. Tulin vakuutetuksi, että meidän, rikkaitten, ja köyhien välillä on meidän itsemme pystyttämä puhtauden ja sivistyksen muuri, joka on muodostunut meidän rikkaudestamme, ja että kyetäksemme auttamaan köyhiä on meidän ennen kaikkea hajoitettava tämä muuri, tehtävä niin, että kävisi päinsä Sjutajevin keinon sovelluttaminen — jakaa köyhät keskenämme.

XV.

Aloin tutkia asiata vielä kolmannelta, puhtaasti persoonallisesta kannalta. Niitten ilmiöitten joukossa, jotka erityisesti olivat kummastuttaneet minua tämän hyväntekeväisyystoimintani aikana, oli vielä yksi, hyvin omituinen, jolle en kaukaan aikaan voinut löytää selitystä. Se oli seuraava. Joka kerta, kun satuin kadulla tai kotona antamaan köyhälle jonkun pienen lantin, puhelematta hänen kanssaan, huomasin, tai olin huomaavinani tyytyväisyyden ja kiitollisuuden ilmeen hänen kasvoillaan, ja itsellänikin oli silloin miellyttävä tunne. Minä näin, että olin tehnyt sen, mitä toinen oli toivonut ja minulta odottanut. Mutta jos pysähdyin ja osanotolla kyselin häneltä hänen entisestä ja nykyisestä elämästään, enemmän tai vähemmän tutkien yksityiskohtia hänen oloissaan, tunsin, ettei enää sopinutkaan antaa 3 tai 20 kopeekkaa, vaan aloin valikoida kukkarostani rahoja, epätietoisena, paljonko antaisin. Annoin silloin aina enemmän ja joka kerta huomasin kerjäläisen menevän pois tyytymättömänä. Yleisenä sääntönä oli, että, jos, koeteltuani lähestyä köyhää, annoin kolme ruplaa tai enemmänkin, melkein aina näin alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, jopa vihaakin köyhän kasvoilla. Sattuipa joskus niinkin, että kerjäläinen, saatuaan kokonaista 10 ruplaa, meni pois sanomatta edes kiitostakaan, ikäänkuin minä olisin loukannut häntä. Silloin minua hävetti aina ja tunsin aina itseni syylliseksi. Jos minä viikko-, kuukausi- tai vuosimäärät seurasin jonkun köyhän oloja ja autoin häntä, ilmaisten hänelle mielipiteitäni ja lähestyen häntä, tulivat suhteet hänen kanssansa sietämättömiksi, ja minä huomasin tuon köyhän minua halveksivan. Ja minä tunsin hänen olevan oikeassa.

Jos kadulla kulkiessani, kun hän seisoo siellä pyytäen ohi kulkevilta kolmea kopeekkaa, annan hänelle ne, olen hänen silmissään ohikulkija ja hyvä, antelias ohikulkija, joka antaa hänelle rihman paidan ompelemista varten alastomalle. Hän ei odota sen enempää, ja jos annan sen hänelle, niin hän vilpittömästi minua siunaa. Mutta jos pysähdyn häntä puhuttelemaan niinkuin ihmistä, näytän tahtovani olla enemmän kuin ohikulkija. Jos, niinkuin usein sattuu, hän on itkenyt kertoessaan minulle onnettomuudestaan, niin hän ei näe minussa enää ohikulkijaa, vaan sen, minkä minä tahdon hänen näkevän, hyvän ihmisen. Jos taas olen hyvä ihminen, niin hyvyyteni ei voi pysähtyä 20 kopeekkaan, eikä 10 ruplaan, eipä edes 10 tuhanteen ruplaan. Ei voi olla jonkun verran hyvä ihminen. Otaksutaan, että olen antanut hänelle paljon, että olen parantanut hänet, pukenut, auttanut hänet jaloilleen, niin että hän on voinut elää ilman toisten apua, mutta sitten jostain syystä, onnettomuuden tai heikkoutensa kautta, taas on ilman palttoota, ilman alusvaatteita, ilman rahoja, taas on nälkäinen ja viluinen, ja taas on tullut minun luokseni. Minkä vuoksi nyt kieltäytyisin antamasta? Jos syynä toimintaani olisi ollut määrätyn aineellisen tarkotuksen saavuttaminen, määrätyn rahasumman tai jonkin palttoon antaminen, niin voisin, kerran annettuani, rauhoittua, mutta syynä toimintaani ei ole se. Syynä on se, että tahdon olla hyvä ihminen, s.o. tahdon nähdä itseäni jokaisessa toisessa ihmisessä. Jokainen ihminen käsittää hyvyyden tällä tavoin, eikä toisin. Ja senvuoksi, vaikka hän olisi 20 kertaa juonut kaiken, minkä minä olen hänelle antanut, ja on taas viluinen ja nälkäinen, en minä, jos olen hyvä ihminen, voi olla uudestaan hänelle antamatta, en milloinkaan voi heretä hänelle antamasta jos minulla on enemmän kuin hänellä. Mutta jos peräydyn, niin sillä osoitan, että kaikki, minkä ikänä olen tehnyt, olen tehnyt ei senvuoksi, että olen hyvä ihminen, vaan senvuoksi, että ihmisten ja hänen edessään olen tahtonut esiintyä hyvänä ihmisenä.

Ja juuri tämmöisten ihmisten edessä, jotka olivat minun peräytymiseni todistajina, joille herkesin antamasta, siten kieltäytyen hyvää tekemästä, tunsin tuskallista häpeää.

Mitä oli tuo häpeän tunne? Tuota häpeätä tunsin Ljapinin talossa sekä sitä ennen, että sen jälkeen maalla, kun minun tuli antaa rahaa tai jotain muuta köyhille, ja samoin käydessäni köyhien luona kaupungissa.

Kerron erään tapauksen, joka selvitti minulle sen häpeän tunteen syyn, jota tunsin antaessani rahaa köyhille.

Se tapahtui maalla. Tarvitsin 20 kopeekkaa, antaakseni eräälle vaeltajalle. Lähetin poikani lainaamaan joltakin. Hän toi vaeltajalle 20 kopeekkaa, sanoen lainanneensa kokilta. Jonkun päivän kuluttua tuli taas vaeltaja, ja minä tarvitsin taas 20 kopeekkaa. Minulla oli rupla. Muistin olevani velkaa kokille ja menin keittiöön, toivoen häneltä saavani taas pientä rahaa.

"Minä otin teiltä 20 kopeekkaa, kas tässä on rupla". En ollut vielä ennättänyt sanoa tätä loppuun, kun kokki kutsui toisesta huoneesta vaimonsa. "Parasha, ota", — sanoi hän. Minä otaksuin hänen ymmärtäneen, mitä tarvitsin, ja annoin hänelle ruplan. On mainittava, että kokki oli asunut meillä viikon ja hänen vaimonsa olin tosin nähnyt, mutta en milloinkaan ollut puhellut hänen kanssaan. Juuri kuin ajoin pyytää häntä antamaan minulle pientä rahaa, hän nopeasti kumartui kättäni kohti tahtoen sitä suudella, otaksuen nähtävästi minun lahjoittaneen hänelle ruplani. Minä mutisin jotakin ja menin pois keittiöstä. Minua hävetti, hävetti niin, kuin ei pitkään aikaan ollut hävettänyt. Minua oikein puistatti, tunsin naamani vääntyvän ja valitus pääsi rinnastani häpeän tuskasta, juostessani ulos keittiöstä. Tuo odottamaton häpeän tunne kummastutti minua erittäinkin senvuoksi, etten pitkiin aikoihin ollut sillä tavalla hävennyt, ja senvuoksi, että minä elin, kuten minusta näytti niin, ettei minulla ollut syytä semmoiseen häpeän tunteeseen. Minua se kovin hämmästytti. Kerroin sen kotolaisille, kerroin tuttaville, ja kaikki tunnustivat, että hekin olisivat tunteneet samaa. Minä rupesin ajattelemaan mikä minua oikeastaan oli hävettänyt. Vastauksen tähän antoi minulle eräs tapaus, joka oli kerran sattunut minulle Moskovassa.

Tarkemmin ajatellessani tätä tapausta minulle selvisi syy kokin vaimon edessä tuntemaani häpeän tunteeseen ja siihen häpeän tunteeseen, jota tunsin Moskovassa harjoittamani hyväntekeväisyyden aikana, ja jota tunnen nytkin aina, kun annan ihmisille jotakin, lukuun ottamatta niitä pieniä almuja, joita olen tottunut antamaan kerjäläisille ja köyhille vaeltajille, pitäen sitä enemmän säädyllisyyden ja kohteliaisuuden työnä, kuin hyväntekeväisyytenä. Jos joku pyytää tulta, niin täytyy sytyttää hänelle tulitikku. Jos joku pyytää 3 tai 20 kopeekkaa, niin täytyy ne antaa. Se on kohteliaisuutta eikä hyväntekeväisyyttä.