Tapaus oli seuraava. Eräänä lauantai-iltana, hämärissä, läksin niitten kahden miehen seurassa, joitten kanssa toissa vuonna olin halkoja sahannut, kaupunkiin. He olivat menossa isäntänsä luo saamaan palkkaansa. Lähestyessämme Dragomilovin siltaa kohtasimme erään vanhuksen. Hän pyysi almua, ja minä annoin hänelle 20 kopekkaa. Antaessani ajattelin, kuinka tuo mahtaa tehdä hyvän vaikutuksen Simoon, jonka kanssa usein olimme puhelleet uskonnollisista asioista. Simo, jolla oli Moskovassa vaimo ja kaksi lasta, pysähtyi myöskin, otti esille kukkaronsa ja antoi ukolle kolmen kopekan lantin, pyytäen siitä takaisin kahta kopekkaa. Ukko osoitti kädessään kahta kolmen kopekan rahaa ja yhtä kopekan. Simo katseli noita vähän aikaa, mutta sitten otti lakin päästänsä, teki ristimerkin ja läksi, jättäen ukolle antamansa kolme kopekkaa. Mutta minä tunsin Simon varallisuuden tilan. Hänellä ei ollut taloa, eikä mitään omaisuutta. Siihen päivään asti, jona hän antoi nuo kolme kopekkaa, teki koko hänen säästönsä 6 ruplaa 50 kopekkaa. Minun säästöni nousi noin 600 tuhanteen ruplaan. Kummallakin meillä oli vaimo ja lapsia. Hän oli tosin minua nuorempi ja hänellä oli vähemmän lapsia, mutta sen sijaan olivat minun lapseni vanhempia, niin että meidän olosuhteemme, säästöä lukuunottamatta, olivat jotakuinkin samanlaiset. Hän antoi 3 kopekkaa, ja minä 20 kopekkaa, Mitä siis antoi hän ja mitä minä? Mitä olisi minun pitänyt antaa, tehdäkseni sen, minkä teki Simo? Hänellä oli 600 kopekkaa, ja hän antoi niistä yhden ja sitten vielä kaksi. Minulla oli 600 tuhatta ruplaa. Antaakseni sen, minkä Simo, olisi minun pitänyt antaa 3000 ruplaa ja pyytää takasin 2000, mutta sitten jättää nekin 2000 ukolle, tehdä ristinmerkki ja jatkaa matkaani, levollisesti puhellen siitä, kuinka tehtaissa eletään ja mitä sillit maksaa torilla. Minä jo silloin ajattelin sitä, mutta vasta kauan sen jälkeen kykenin tekemään siitä sen johtopäätöksen, joka välttämättömästi siitä johtuu. Tämä johtopäätös näyttää niin tavattomalta ja omituiselta, että, huolimatta sen matemaatillisesta varmuudesta, tarvitaan aikaa siihen tottuakseen. Tahtoo vaan näyttää siltä, että siinä pitäisi olla jokin virhe, mutta virhettä ei ole. On vaan olemassa hirveä erehdysten pimeys, jossa me elämme.

Juuri tämä johtopäätös, kun sen tein ja ymmärsin, selitti minulle häpeän tunteeni kokin vaimon edessä ja kaikkien niitten köyhien edessä, joille olin antanut rahaa.

Ja todellakin, mitä ne ovat ne rahat, joita annan köyhille ja jotka kokin vaimo luuli minun antavan hänelle? Useimmissa tapauksissa ne ovat niin pieni osa minun rahoistani, ettei sitä edes voi ilmaista numeroilla Simon ja kokin vaimon olosuhteissa, se on useimmiten yksi miljoonas osa tai niillä paikoin. Minä annan niin vähän, ettei antaminen ole eikä voi olla minun puoleltani mitään uhrausta. Se on ainoastaan leikkiä, jolla huvitan itseäni milloin päähäni niin pistää. Ja siten käsitti minut kokin vaimokin. Kun minä kerran annan kadulta tulevalle ruplan tai 20 kopekkaa, niin miksi en antaisi hänellekin? Kokin vaimosta on tuommoinen rahojen jakeleminen samaa, kuin rinkelien viskeleminen rahvasjoukkoon. Se on semmoisten ihmisten huvitusta, joilla on paljon joutavia rahoja. Minua hävetti senvuoksi, että kokin erehdys suoraan näytti minulle sen mielipiteen, joka hänellä ja kaikilla varattomilla ihmisillä täytyy olla minusta: "viskelee joutavia, s.o. ilmaiseksi saatuja, rahoja".

Mitä ovat todellakin minun rahani ja mistä olen ne saanut? Osan olen saanut isältäni perimästäni maasta. Talonpoika sai myydä viimeisen karitsansa ja lehmänsä, antaakseen ne minulle. Toisen osan rahoistani olen saanut teoksistani, kirjoista. Jos kirjani ovat vahingollisia, niin olen viettelemällä saanut sen aikaan, että niitä ostetaan, ja niistä saamani rahat ovat vääryydellä hankittuja rahoja, mutta jos kirjani ovat hyödyllisiä, niin on asianlaita vieläkin pahempi. Minä en anna niitä ihmisille, vaan sanon: antakaa minulle 17 ruplaa, niin annan ne teille. Ja niinkuin edellisessä tapauksessa talonpoika myy viimeisen lampaansa, niin tässä tapauksessa köyhä ylioppilas tai opettaja, jokainen köyhä ihminen kärsii puutetta, antaakseen minulle nämä rahat. Niin olen minä haalinut kokoon paljon semmoisia rahoja, mutta mitä minä niillä teen? Minä tuon ne kaupunkiin ja annan köyhille ainoastaan silloin, kun he ottavat palvellakseen minun halujani ja tulevat tänne puhdistamaan minulle katuja, lamppuja, saappaita, tekemään työtä minua varten tehtaissa. Näillä rahoilla ostan heiltä kaikki, mitä voin, s.o. koitan antaa heille niin vähän kuin mahdollista. Ja sitten yhtäkkiä saan päähäni aivan ilmaiseksi antaa näitä rahoja noille samoille köyhille — ei kaikille, vaan niille, joille pistää päähäni. Mitenkäs yksikään köyhistä voi olla odottamatta, että kenties hänenkin osalleen sattuu onni tulla yhdeksi niistä, joitten kanssa minä leikittelen, jaellen joutavia rahojani? Siltä kannalta katsovat minua kaikki, ja siltä kannalta katsoi minua kokin vaimokin.

Minä olin siihen määrin eksynyt, että toisella kädellä riistin köyhiltä tuhansia ruplia, ja toisella viskelin kopekoita niille, joille pisti päähäni, nimittäen sitä hyvyydeksi. Ei ollut kumma, että minua hävetti.

Niin, ennenkuin rupean tekemään hyvää, on minun itseni päästävä pahasta, semmoisiin olosuhteisiin, joissa voi heretä tekemästä pahaa. Mutta koko minun elämäni on pelkkää pahaa. Jos annan 100 tuhatta, niin en sittenkään pääse siihen asemaan, jossa voi tehdä hyvää, sillä minulle jää vielä 500 tuhatta. Vasta sitten, kun minulla ei ole mitään, olen kykenevä tekemään edes pienen hyvän, vaikkapa sen, minkä teki tuo portto, joka kolme päivää hoiti sairasta vaimoa ja hänen lastaan. Mutta minusta näytti se niin vähäiseltä. Ja sittenkin uskalsin ajatella hyvyyttä! Se, minkä ensi hetkestä tunsin nähdessäni nälkäisiä ja viluisia Ljapinin talolla, se juuri, että olen syypää tuohon kaikkeen, ja ettei saa elää niinkuin minä elin, — se yksin oli totta.

Mitä siis oli tekeminen? Tähän kysymykseen, jos kukaan enää siihen vastausta kaipaa, vastaan seikkaperäisesti, jos Jumala sen sallii.

XVI.

Vaikea oli minun päästä tuohon tietoisuuteen, mutta kun siihen pääsin, kauhistuin sitä eksymystä, jossa olin elänyt. Minä olin itse korviani myöten liassa, ja kuitenkin tahdoin auttaa muita tästä liasta.

Tosiaankin, mitä tahdoinkaan? Tahdoin tehdä hyvää toisille, tahdoin saada aikaan sen, etteivät ihmiset olisi viluisia ja nälkäisiä, että ihmiset voisivat elää niin, kuin heidän luontonsa vaatii.