Tämä keino alkaa heti vaikuttaa, niinkuin järjestetty armeija, ja viidessä vuodessa on tarkotus saavutettu. Ihmiset eivät ole ainoastaan kadottaneet oikeuttansa käyttää hyväkseen maatansa ja omaisuuttansa, vaan he ovat kadottaneet vapautensakin, he ovat orjia.

Alkaa kolmas näytös. Asema on kovin tukala ja onnettomien kuuluville tulee huhu, että voipi vaihtaa isäntää ja antautua orjaksi toiselle. (Vapautumisesta rahan alaisesta orjuudesta ei ole puhettakaan). Ja kansa kutsuu luoksensa toisen isännän, jonka valtaan se antautuu, pyytäen häntä parantamaan sen asemaa. Englantilaiset tulevat, näkevät, että saarien omistaminen antaa heille mahdollisuuden ylenmäärin lisääntyneitten laiskurien elättämiseen, ja Englannin hallitus ottaa haltuunsa saaret asukkaineen. Mutta se ei ota niitä persoonallisiksi orjikseen, ei ota edes heidän maatansa, eikä jaa sitä apulaisilleen. Nuo vanhat menettelytavat eivät ole nyt tarpeen. Tarpeen on ainoastaan, että he maksavat veroa ja semmoista veroa, joka toiselta puolen olisi kyllin suuri estämään työmiehiä pääsemästä orjuudestaan, toiselta puolen hyvästi elättäisi suuren joukon laiskureita.

Asukkaitten on maksettava 70,000 puntaa. Se on perusehto, jolla Englanti suostuu pelastamaan fidshiläiset amerikkalaisesta orjuudesta, ja se on samalla juuri se, mitä tarvitaan asukasten täydelliseksi orjuuttamiseksi. Mutta osottautuu, etteivät fidshiläiset missään tapauksessa nykyisessä asemassaan ollen kykene suorittamaan 70,000 puntaa. Tuo vaatimus on liian suuri. Englantilaiset helpoittavat joksikin aikaa tuota vaatimusta ja ottavat osan luonnossa, koroittaakseen sitten aikanansa, kun rahaa on enemmän levinnyt, veron täyteen määräänsä. Englanti ei menettele niinkuin entinen yhtiö, jonka menettelyn voi verrata villien valloittajain ensimäiseen tuloon villien asukkaitten luo, he kun tahtovat vaan yhtä — kiskaista minkä voivat ja mennä tiehensä. Englanti menettelee kaukonäköisemmän orjuuttajan tavoin, se ei tapa heti kultamunia munivaa kanaa, vaan on valmis sitä ruokkimaankin, tietäen, että kana on hyvä munimaan. Se höllittää ensin ohjaksia omaa etua silmällä pitäen, sitten niitä ikiajoiksi kiristääkseen ja saattaakseen fidshiläiset siihen rahanalaiseen orjuuden tilaan, jossa ovat eurooppalaiset ja sivistyneet kansat ja josta ei ole vapautumisen mahdollisuutta.

Raha on viaton vaihtokeino, mutta ei ainakaan silloin, kun maan rannikolla seisoo asukkaita kohti tähdättyjä kanuunia. Niin pian kuin rahat otetaan väkisin, kanuunain uhatessa, uudistuu välttämättömästi se, mikä tapahtui Fidshin saarilla, ja se tapahtuu aina ja kaikkialla, sekä entisten ruhtinaitten että nykyisten hallitusten aikana. Ihmiset, jotka voivat tehdä väkivaltaa toisille, tulevat sitä tekemään vaatimalla semmoisen määrän rahaa, että se pakoittaa sorretut antautumaan sortajien orjiksi. Ja sitä paitsi käy aina niin, kuin kävi Fidshin saarilla, että nimittäin sortajat, rahaa vaatiessaan, aina pikemmin menevät yli sen määrän, mikä alkuaan oli kokoon saatava, kuin jättävät vaille. He voivat olla menemättä yli määrän ainoastaan siinä tapauksessa, että siveellinen tunne sitä vaatii, mutta täyteen määrään asti menevät silloinkin, kun se tunne on olemassa, ollen itse rahapulassa. Hallitukset taas aina menevät yli määrän ensiksi senvuoksi, ettei hallituksella ole siveellistä tunnetta, ja toiseksi sen vuoksi, että, niinkuin tiedämme, hallitukset itse ovat pahassa pulassa, jonka ovat saaneet aikaan sodat ja välttämättömyys palkita apulaisensa. Kaikki hallitukset ovat aina rahapulassa ja, jos he tahtoisivatkin, niin eivät voisi olla noudattamatta sääntöä, jonka eräs venäläinen valtiomies 18:nella vuosisadalla on ilmaissut, että nimittäin talonpoikaa pitää keritä, ettei villat kasvaisi liian pitkiksi. Kaikki hallitukset ovat velassa ja velka kasvaa vuosi vuodelta hirvittävällä vauhdilla. Samoin kasvavat kulunkiarviot, s.o. välttämättömyys taistella toisia sortajia vastaan ja palkita rahalla ja mailla apulaisiansa väkivallan teossa, ja senvuoksi aivan samoin kasvaa maanvuokra. Eihän työpalkka kasva maakoron lain mukaan, vaan senvuoksi, että on olemassa väkivallalla perittävä kruunun- ja maavero, jonka tarkotuksena on riistää ihmisiltä kaikki heidän ylijäämänsä, niin että he tätä vaatimusta täyttääkseen olisivat pakoitetut myymään työnsä. Tämän työn hyväkseen käyttäminen on mahdollista ainoastaan silloin, kun vaadittujen rahojen yleissumma on suurempi, kuin mitä työmiehet voivat antaa, menettämättä elatustaan. Työpalkan kohoominen hävittäisi orjuuden mahdollisuuden, ja senvuoksi, niinkauan kuin on olemassa väkivalta, ei se milloinkaan voi kohota. Ja juuri tätä toisten ihmisten yksinkertaista ja ymmärrettävää toimintaa toisten suhteen nimittävät taloustieteilijät rautaiseksi laiksi. Välikappaletta, jolla tämä tapahtuu, nimittävät he vaihtokeinoksi.

Rahaa, tuota viatonta vaihtokeinoa, tarvitsevat ihmiset keskinäisissä suhteissaan. Mutta minkäs tähden ei siellä, missä ei rahaveroja väkivallalla vaadita, milloinkaan ole ollut eikä ole voinut olla rahaa nykyisessä merkityksessään, vaan on ollut vallalla, niinkuin fidshiläisillä, kirgiiseillä, afrikkalaisilla, foiniikialaisilla ja yleensä ihmisillä, jotka eivät maksa veroa, milloin suoranainen esineitten vaihto toisiin esineisiin, milloin satunnaisien arvomittojen käyttäminen, niinkuin lampaitten, nahkojen, simpukkain. Erityiset rahat tulevat ihmisten kesken käytäntöön vasta silloin kun niitä väkisin vaaditaan kaikilta. Vasta silloin ne tulevat jokaiselle tarpeellisiksi lunnaiksi väkivallasta, vasta silloin ne saavat vakituisen vaihtoarvon. Ja arvoa ei saa se, mikä on mukavampaa vaihdettavaksi, vaan se, mitä hallitus vaatii. Jos vaaditaan kultaa, niin kullalla on arvo, jos vaaditaan paperipalasia, niin paperipalasilla on arvo. Jos ei niin olisi asianlaita, niin minkä vuoksi tämän vaihtokeinon liikkeesen laskeminen on aina ollut vallan etuoikeutena? Jos ihmiset, esim. fidshiläiset, kerran ovat valinneet vaihtokeinonsa, niin antaa heidän toimittaa vaihtonsa miten ja millä tahtovat, älköötkä ne ihmiset, joilla on valta, s.o. sortamiskeinot, sekaantuko tuohon vaihtoon. Mutta vallanpitäjät lyöttävät rahansa, sallimatta kenenkään muun tehdä samoin tai, niinkuin meillä Venäjällä, painattavat vaan papereita, varustavat ne keisarin kuvilla ja erikoisilla allekirjoituksilla, kovan rangaistuksen uhalla estäen niitten väärentämistä, jakavat nuo rahat apulaisilleen ja vaativat niitä sitten itselleen, kruunun- ja maaveron muodossa niin paljon, että työmiehen täytyy antaa koko työnsä, saadakseen noita rahoja. Ja sitten vakuutetaan, että en ovat välttämättömiä vaihtokeinona. Ihmiset ovat kaikki vapaita, eivät toiset ihmiset sorra toisia, eivätkä pidä heitä orjuudessa, — on vaan yhteiskunnassa olemassa raha ja rautainen laki, jonka mukaan maakorko kasvaa ja työpalkka pienenee vähimpään määrään! Se, että puolet (enemmän kuin puolet) venäläisistä talonpojista joutuu sekä suoranaisten, välillisten että maaverojen vuoksi maanomistajain ja tehtailijain orjiksi, ei merkitse ollenkaan sitä, mikä on silminnähtävää, että nimittäin väkivaltainen verojen ottaminen rahassa hallituksen ja sen apulaisten, maanomistajain hyväksi pakoittaa työmiestä olemaan sen orjuudessa, joka ottaa rahaa, vaan se muka merkitsee, että on olemassa raha, vaihtokeino, ja rautainen laki!

Silloin kun maaorjuus ei ollut vielä poistettu, oli minulla valta pakoittaa Jussi tekemään mitä työtä tahansa, ja jos Jussi kieltäytyi, lähettää hänet järjestysmiehen luo, joka antoi hänelle vitsaa siksi kunnes Jussi alistui. Mutta jos minä pakoitin Jussia tekemään työtä yli voimain, antamatta hänelle maata ja ruokaa, niin asia joutui esimiesten tutkittavaksi ja minä sain siitä vastata. Nyt sitä vastoin ovat ihmiset vapaita, mutta minä voin pakoittaa Jussin tai Pekan tekemään mitä työtä hyvänsä, ja jos hän kieltäytyy, niin en anna hänelle rahaa veroihin ja häntä ruoskitaan siksi, kunnes hän alistuu. Mutta sitä paitsi voin pakoittaa tekemään työtä itseni hyväksi sekä saksalaisen, ranskalaisen, kiinalaisen, että intialaisen siten, että, jos hän niskoittelee, olen antamatta hänelle rahaa maan ostoon, sillä hänellä ei ole ei maata eikä leipää. Ja jos minä pakoitan hänet tekemään työtä ilman ravintoa, yli voimain, näännytän hänet kuoliaaksi työllä, niin ei kukaan sano minulle sanaakaan. Mutta jos minä sen lisäksi olen vielä lukenut poliitillis-ekonoomillisia kirjoja, niin voin olla varmasti vakuutettu siitä, että kaikki ihmiset ovat vapaat, ja rauha ei synnytä orjuutta. Talonpojat tietävät ammoisista ajoista asti, että ruplalla voi piestä kipeämmin, kuin seipäällä. Taloustieteilijät eivät vaan tahdo sitä nähdä. Sanoa, ettei raha synnytä orjuutta, on samaa, kuin jos puoli vuosisataa sitten olisi sanonut, ettei maaorjuus orjuuta. Taloustieteilijät sanovat, että, huolimatta siitä, että rahaa omistava ihminen voi orjuuttaa toisen, raha on viaton vaihtokeino. Miksi ei puolitoista vuosisataa sitten yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että, huolimatta siitä, että maaorjuuden kautta voi orjuuttaa ihmisen, maaorjuus ei ole orjuuttamiskeino, vaan ainoastaan keskinäisten palvelusten vaihtamiskeino? Toiset antavat karkean työnsä, toiset taas pitävät huolta orjien ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista ja työn antamisesta. Taisivatpa siihen aikaan niin puhuakin.

XIX.

Jos tuo luuloteltu tiede — poliittinen ekonomia ei harjoittaisi samaa, kuin kaikki juriidilliset tieteet — väkivallan puolustamista, niin se ei voisi olla näkemättä sitä kummallista ilmiötä, että rikkauksien epätasainen jakaantuminen, maan ja pääoman riistäminen toisilta ihmisiltä ja heidän orjuuttamisensa riippuu rahasta, ja että ainoastaan rahan avulla nykyään toiset ihmiset käyttävät hyväkseen toisten työtä, s.o. orjuuttavat heitä.

Sanon vielä kerran, että ihminen, jolla on rahaa, voipi ostaa kaiken leivän ja näännyttää toisen nälällä, sekä siten orjuuttaa hänet täydellisesti. Niinpä tehdäänkin aivan meidän nähtemme suunnattomassa määrässä. Luulisi pitävän etsiä yhteyttä näitten ilmiöitten ja rahan välillä, mutta tiede vakuuttaa mitä suurimmalla varmuudella, ettei raha ole orjuuttamisen kanssa minkäänlaisessa yhteydessä.

Tiede sanoo: raha on samallainen tavara, kuin kaikki muukin, jolla on oma tuotantoarvonsa, sillä erotuksella ainoastaan, että tämä tavara on valittu vaihtokeinoksi, ollen kaikkein sopivin hintojen määräämistä, säästämistä ja maksujen suoritusta varten. Yksi on tehnyt kengät, toinen on kasvattanut viljan, kolmas on elättänyt lampaat, ja nyt, voidakseen mukavammin vaihtaa tuotteitansa, he keksivät rahan, joka edustaa vastaavan määrän työtä, ja sen avulla toimittavat vaihtonsa.