Minua aina kummastuttavat nuo usein käytetyt sanot: niin on kyllä teoriassa, mutta mitenkäs on käytännössä? Ikäänkuin teoria olisi joitakin kauniita sanoja, jotka ovat tarpeen keskustelussa, vaan ei siihen että koko käytäntö, s.o. koko toiminta ehdottomasti siihen perustuisi. Luultavasti on maailmassa ollut hirveän paljon tyhmiä teorioja, koska semmoinen omituinen mielipide on päässyt vallalle. Teoriahan on sitä, mitä ihminen ajattelee asiasta, ja praktiikka sitä, mitä hän tekee. Mitenkäs voi olla mahdollista, että ihminen ajattelisi pitävän tehdä näin, ja tekisi päinvastoin? Jos leipomisen teoria on se, että ensin on taikina alustettava ja sitten pantava kohoamaan, niin ei kukaan järkevä ihminen, joka tämän teorian tietää, voi menetellä päinvastoin. Mutta meillä on tullut muotiin sanoa: se on teoriaa, vaan käytännössä on toisin.
Siinä asiassa, joka minun huomiotani kiinnittää, on toteutunut mitä olen ajatellut, — että nimittäin käytäntö välttämättömästi johtuu teoriasta. Jos kerran olen ymmärtänyt asian, jota olen ajatellut, niin en voi tehdäkään sitä toisin, kuin olen sen ymmärtänyt.
Sain päähäni ruveta auttamaan onnettomia ainoastaan senvuoksi, että minulla oli rahaa ja se yleinen taikausko, että raha on työn edustaja tai yleensä jotain laillista ja hyvää. Mutta, ruvettuani jakelemaan rahaa, huomasin antavani kokoomiani, köyhien ihmisten maksettaviksi asetettuja vekseleitä, tekeväni sitä, mitä ovat tehneet monet tilanomistajat, pakoittaessaan toisia orjia palvelemaan toisia. Huomasin, että kaikkinainen rahan käyttäminen, jonkin ostaminen tai antaminen toiselle ilmaiseksi, on köyhien maksettavaksi asetetun vekselin esittäminen uloshaettavaksi tai sen antaminen toiselle uloshaettavaksi. Ja senvuoksi tuli minulle selväksi se tyhmyys, jonka olin aikonut tehdä — auttaa köyhiä ottamalla köyhiltä. Minä huomasin, että raha itsessään ei suinkaan ole mitään hyvää, vaan päinvastoin silminnähtävästi pahaa, joka riistää ihmiseltä heidän tärkeimmän onnensa — työn ja mahdollisuuden käyttää tätä työtä hyväkseen, sekä että tätä onnea en voi kellekään antaa, koska se minulta itseltäni puuttuu. Minulla ei ole työtä eikä onnea käyttää työtäni hyväkseni.
Luulisi, ettei ole mitään erinomaista tuossa abstraktisessa päätelmässä siitä, mitä on raha. Mutta tämä päätelmä, jota en ollut tehnyt ainoastaan tehdäkseni päätelmän, vaan ratkaistakseni elämäni ja kärsimystieni arvoituksen, tuli minulle vastaukseksi kysymykseen: mitä on tekeminen.
Niin pian kuin ymmärsin, mitä on rikkaus, mitä on raha, tuli minulle selväksi ja epäilemättömäksi ei ainoastaan mitä minun on tekeminen, vaan mitä kaikkien muittenkin on tekeminen, ja että he senvuoksi välttämättömästi tulevatkin sitä tekemään. Minä ymmärsin itse asiassa ainoastaan sen, mitä olin aikoja sitten tietänyt, sen totuuden nimittäin, jota ammoisista ajoista asti olivat saarnanneet ihmisille Buddha, Esaija, Laodse ja Sokrates sekä erityisen selvästi ja vakuuttavasti Jeesus Kristus ja hänen edelläkävijänsä Johannes Kastaja. Ihmisten kysymykseen, mitä heidän on tekeminen, Johannes Kastaja vastasi yksinkertaisesti, lyhyesti ja selvästi: "jolla on kaksi pukua antakoon sille, joka on ilman, ja jolla on ruokaa, hän tehköön samoin" (Luuk. 3: 10, 11). Samaa, vielä selvemmin ja monta kertaa on sanonut Kristus. Hän sanoi: "autuaat ovat kerjäläiset" ja "voi teitä rikkaita". Hän sanoi, ettei voi palvella jumalaa ja mammonaa. Hän kielsi oppilaitaan ottamasta ei ainoastaan rahaa, vaan kahta pukuakin. Hän sanoi rikkaalle nuorukaiselle, että häntä esti tulemasta taivaan valtakuntaan hänen rikkautensa, ja että helpompi on kameelin mennä neulan silmästä läpi, kuin rikkaan päästä taivaan valtakuntaan. Hän sanoi, että se, joka ei jätä kaikkea: taloa, lapsia, peltoja, seuratakseen häntä, ei ole hänen oppilaansa. Hän sanoi vertauksen rikkaasta, joka, niinkuin meidänkin rikkaat, ei tehnyt mitään pahaa, vaan ainoastaan kävi hyvästi puettuna, söi ja joi herkullisesti, ja yksin sen kautta tuhosi sielunsa, ja kerjäläisestä Lasaruksesta, joka ei ollut tehnyt mitään hyvää, mutta pelastui sen kautta, että oli kerjäläinen.
Tämä totuus oli minulle jokseenkin tuttu, mutta maailman väärät opit olivat siihen määrin sen pimittäneet, että se oli tullut minulle teoriaksi juuri siinä merkinnössä, jossa tätä sanaa mielellään käytetään, s.o. tyhjiksi sanoiksi. Mutta niin pian kuin minun onnistui hajoittaa itsessäni maailman opin viisastelut, suli teoria yhteen käytännön kanssa ja minun elämäni ja kaikkien ihmisten elämän todellisuus tuli sen välttämättömäksi seuraukseksi.
Minä ymmärsin että ihmisen, paitsi että hän elää omaksi persoonalliseksi onnekseen, välttämättä täytyy myös palvella toisten ihmisten onnea. Minä ymmärsin, että, jos kerran otetaan vertaus eläinmaailmasta, niinkuin muutamat ihmiset mielellään tekevät, puolustaessaan väkivaltaa ja taistelua vetoamalla eläinmaailmassa tapahtuvaan taisteluun olemassa olosta, niin vertaus on otettava yhteiskunnallisten eläinten elämästä, esimerkiksi mehiläisten, ja että siis ihmistä, puhumattakaan hänessä olevasta lähimmäisrakkaudesta, sekä järki että itse hänen luontonsa kutsuu palvelemaan toisia ihmisiä ja yhteistä ihmiskunnan tarkotusta. Minä ymmärsin, että se on ihmisluonnon laki, se laki, joka yksin voi saada hänet täyttämään tarkotuksensa ja siis tehdä hänet onnelliseksi. Minä ymmärsin, että tätä lakia on rikottu ja rikotaan sen kautta, että ihmiset väkivallalla, niinkuin mehiläisrosvot, vapauttavat itsensä työstä, käyttävät hyväkseen toisten työtä, ei yhteisen tarkotuksen saavuttamiseksi, vaan kasvavien persoonallisten himojen tyydytykseksi, ja, niinkuin mehiläisrosvot, joutuvat sen kautta perikatoon. Minä ymmärsin, että ihmisten onnettomuudet johtuvat orjuudesta, jossa toiset ihmiset pitävät toisia. Minä ymmärsin, että meidän aikamme orjuutta ylläpidetään sotaväen avulla, maan anastuksella ja rahan perimisellä. Ja, ymmärrettyäni uuden orjuuden kolmen välikappaleen merkityksen, en voinut olla pyrkimättä vapautumaan osanotosta siihen.
Kun ollessani orjain omistajana ymmärsin tämän aseman vääryyden, koitin yhdessä toisten ihmisten kanssa, jotka niinikään olivat sen ymmärtäneet, siitä vapautua. Minun vapautumisyritykseni rajoittuivat siihen, että, niin kauan kuin en voinut täydellisesti vapautua väärästä asemastani, koitin niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni orjain omistajan oikeuksia ja elää niin, kuin ei noita oikeuksia olisi olemassa, samalla kaikin tavoin huomauttaen toisille orjain omistajille heidän luuloteltujen oikeuksiensa epälaillisuutta ja epäinhimillisyyttä. Samaa teen nykyisenkin orjuuden suhteen: käytän niin vähän kuin mahdollista oikeuksiani, niin kauan kuin en voi kokonaan luopua noista oikeuksista, jotka maan omistaminen ja raha sotaväen tukemina minulle antavat samalla kaikin tavoin koettaen huomauttaa toisille ihmisille noitten luuloteltujen oikeuksien laittomuutta ja epäinhimillisyyttä. Osanotto orjuuteen orjainomistajan puolelta on toisen työn hyväkseen käyttämistä, perustuipa sitten orjuus hänen oikeuteensa orjaan tai hänen maan- tai rahanomistukseensa.
Ja senvuoksi, jos ihminen todellakaan ei rakasta orjuutta, eikä tahdo ottaa siihen osaa, niin hän ensi työkseen lakkaa käyttämästä hyväkseen toisten työtä, olkoonpa sitten maanomistuksen kautta, hallitusta palvelemalla, tai rahan avulla.
Ja luopuminen kaikista keinoista käyttää hyväkseen toisten työtä viepi semmoisen ihmisen välttämättömyyteen yhdeltä puolen supistaa tarpeensa, toiselta puolen itse tehdä itselleen kaikkea sitä, minkä ennen on teettänyt toisilla.