Hän yritti laskea leikkiä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuin tora. Lyhdyn luona, joka on lähellä meidän talomme porttia, hän taas pysähtyi, kallistui ja melkein kaatui aitaa vasten. Sitten alkoi kaivaa jotain hameensa taskusta kömpelöillä kohmettuneilla käsillään. Taas ne huusivat hänelle, mutta hän vaan mutisi ja hommasi jotakin. Hän piteli toisessa kädessään vääntynyttä paperossia, toisessa tulitikkuja. Minä seisoin hänen takanaan. Minua hävetti mennä hänen ohitsensa ja hävetti myös seisoa katsomassa. Kuitenkin päätin mennä lähemmäksi. Hän nojasi olkapäällään aitaa vasten ja turhaan koitti saada tulitikkuja syttymään. Tarkastelin hänen kasvojansa. Hän oli juuri tuommoinen nälkääntynyt ja näytti jokseenkin vanhalta, noin 30 ikäiseltä. Likainen kasvojen väri, pienet, sameat, juopuneen silmät, nenä kuin nappi, vinot, suupielien kohdalta alas painuneet, sylkeä vuotavat huulet ja huivin alta töröttävä lyhyt hiussuortuva. Vartalo pitkä ja litteä, kädet ja jalat lyhyet. Pysähdyin hänen kohdalleen. Hän katsahti minuun ja hymähti, ikäänkuin tietäen kaikki, mitä minä ajattelin.
Minä tunsin, että piti jotain hänelle sanoa. Minun teki mieleni osoittaa hänelle sääliäni.
— Onko teillä vanhempia? — kysyin.
Hän rupesi käheällä äänellä nauramaan, sitten yhtäkkiä herkesi ja kulmiansa kohottaen alkoi tuijottaa minuun.
— Onko teillä vanhempia? — toistin.
Hän naurahti semmoisella ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: kaikkia se keksii kysyäkin. — On äiti, — sanoi hän. — Mitäs sinä siitä?
— Mitenkäs vanha te olette?
— Kuudennellatoista, — vastasi hän heti, nähtävästi tavalliseen kysymykseen.
— Mars nyt, muuten tässä paleltuu sinun kanssasi, hukka sinut periköön! — huusi taas poliisi, ja tyttö horjahti aidan luota ja läksi hoiperrellen astumaan Hamovnitsheskin katua poliisiasemalle päin. Minä käännyin omaan porttiini, tulin talooni ja kysyin olivatko tyttäreni palanneet kotiin. Minulle sanottiin, että he olivat olleet iltamassa, pitäneet hyvin hauskaa, palanneet kotiin ja nyt jo nukkuivat.
Seuraavana aamuna aijoin mennä poliisiasemalle tiedustelemaan, mitä oli tehty tuolle onnettomalle, ja olin jo jokseenkin varhain lähdössä, kun luokseni tuli eräs niistä onnettomista hunningolle joutuneista aatelismiehistä, jotka yrittelevät nousta jaloilleen, mutta aina uudestaan lankeavat. Olin ollut tuttu tämän kanssa jo kolme vuotta. Näinä kolmena vuotena oli hän jo useampia kertoja antanut mennä kaiken, mitä hänellä oli ollut, vaatteetkin päältään. Vastikään oli käynyt samalla tavoin ja hän vietti nyt yönsä Rshanovin talossa, yömajakortteerissa, päivän ajaksi tullen minun luokseni. Hän tapasi minut juuri kun olin ulos menossa ja alkoi heti kertoa, mitä heillä Rshanovin talossa oli viime yönä tapahtunut. Hän oli tuskin päässyt puoliväliin kertomustaan, kun hän, vanha mies, joka oli aikoinaan nähnyt kaikenlaatuisia ihmisiä, yhtäkkiä purskahti itkuun, vaikeni ja kääntyi seinään päin. Kaikki, mitä hän minulle kertoi, oli aivan totta. Sain vahvistuksen siitä asianomaisessa paikassa ja lisäksi vielä kuulin uusia yksityiskohtia, jotka kerron tässä samalla. Kas tässä kertomus.