Menin emännän puolelle ja tiedustelin häneltä kaikkia.
Hän säikähti minun kysymyksiäni, nähtävästi peläten, että häntä syytettäisiin jostakin, mutta sitten yltyi puhumaan ja kertoi minulle kaikki. Takasin palatessani katsahdin vainajaan. Kaikki vainajat ovat kauniita, mutta tämä oli erityisen kaunis ja liikuttavan näköinen arkussaan. Puhtaat kalpeat kasvot suljettuine, ulkonevine silmineen, sisään painun eine poskineen ja ruskeine pehmeine hiuksineen korkean otsan päällä. Kasvot olivat väsyneen näköiset, hyväntahtoiset. Ilme niissä ei ollut surullinen, vaan kummastunut. Ja todellakin, jos elävät eivät näe niin kuolleet kummastelevat.
Sinä päivänä, kun tätä kirjoitin, oli Moskovassa suuret tanssiaiset.
Illalla läksin ulos kotoani yhdeksättä käydessä. Minä asun tehtaitten ympäröimässä seudussa, ja läksin ulos tehtaitten vihellyksen jälkeen, kun työväki viikon yhtämittaisen työn perästä pääsi vapaata päivää viettämään.
Työmiehiä kulki ohitseni, suunnaten matkaansa kapakkoihin ja ravintoloihin. Monet olivat jo humalassa, monella oli naisia mukana.
Asuen tehtaitten keskellä kuulen joka aamu kello 5 vihellyksen, toisen, kolmannen, neljännen ja niin edelleen. Se merkitsee, että on alkanut työ — vaimojen, lasten, vanhusten. K:lo 8 kuuluu toinen vihellys, silloin on puolen tunnin hengähdys. Kello 12 kolmas. Silloin on tunti päivällisaikaa, ja k:lo 8 illalla neljäs, silloin — on loppu.
Omituisesta sattumuksesta kaikki kolme minua lähinnä olevaa tehdasta, valmistavat ainoastaan tanssiaisiin tarvittavia esineitä.
Eräässä niistä tehdään ainoastaan sukkia, toisessa silkkikankaita, kolmannessa hajuvesiä ja hiusvoiteita.
Saattaa kuulla näitä vihellyksiä ilman että johtuu mieleen muu kuin ajanmäärä.
"Nyt oli vihellys, siis on aika mennä kävelylle", tulee ajatelleeksi. Mutta voivat nämä vihellykset johdattaa mieleen myöskin sen, mitä ne todellisuudessa merkitsevät. Ensimäinen vihellys k:lo 5 merkitsee sitä, että ihmiset, jotka ovat maanneet kosteassa kellarissa, usein miehet ja naiset sekaisin, nousevat pimeässä ja kiiruhtavat koneitten jyskinään, työhön, jonka loppua ja hyötyä he eivät näe, ja työskentelevät siellä kuumuudessa, tukehuttavassa ilmassa, liassa, mitä lyhimmillä keskeytyksillä — tunnin, kaksi, kolme … kaksitoista, jopa useampiakin tunteja yhtämittaa. Sitten menevät maata ja taas nousevat, jatkaakseen samaa tarkotuksetonta työtä, johon heitä pakoittaa ainoastaan hätä.