Ja niin kuluu viikko viikon perästä ainoastaan pyhäpäivien keskeyttäminä. Niinpä näin nyt nuo työmiehet päästettyinä tuommoista lepopäivää viettämään. Kun he tulevat kadulle, on kaikkialla ravintoloita, keisarillisia kapakoita, tyttöjä, ja humalaisina kiskovat he käsipuolesta toisiansa ja semmoisia tyttöjä, kuin sekin, joka tuonottain vietiin poliisiasemalle, ottavat ajurin ja ajelevat, tai kuleksivat kapakasta toiseen, hoiperrellen, noituen ja löpisten itsekkään tietämättä mitä. Kun ennen aikaan näin tuota tehtaalaisten hoipertelemista, väistyin inholla syrjään ja olin vähällä ruveta soimaamaan heitä siitä, mutta siitä saakka kuin olen joka päivä kuullut noita vihellyksiä ja tiennyt niitten merkityksen, ihmettelen vaan sitä, etteivät kaikki miehet joudu siihen jätkän tilaan, joita Moskova on täynnään, ja kaikki naiset semmoiseen tilaan kuin se tyttö, jonka olin tavannut taloni läheisyydessä.
Siten kuleksin, katsellen noita tehtaalaisia, niin kauan kuin he puuhailivat kaduilla, noin yhteentoista saakka. Liike alkoi vähitellen asettua. Jäi jälelle sinne tänne humalaisia, ja joitakuita miehiä ja naisia näin kuletettavan poliisiasemalle. Silloin alkoi ilmestyä joka taholta katettuja vaunuja, kiitäen kaikki samaan suuntaan.
Kuskipukilla istuu kuski, turkki päällä, ja keikarimainen lakeija, kokaardi lakissa. Hyvin syötetyt, komeilla loimilla peitetyt juoksijat kiitävät pakkasessa, 20 virstan nopeudella tunnissa. Vaunuissa istuu naisia kääriytyneinä ketunnahkaturkkeihinsa ja suojellen kukkasiansa ja tukkalaitteitansa. Kaikki — hevosten valjaat, vaunut, kumipyörät, kangas kuskin kauhtanassa, vaunuissa istujain sukat, kengät, kukkaset, sametti, hansikkaat, hajuvedet — kaikki tuo oli niitten ihmisten valmistamaa, joista osa juopuneina oli heittäytynyt makuulavitsoilleen makuuhuoneissaan, osa yömajoissa porttojen viereen, osa taas viety vankiloihin. Näittenpä ohitse, pukeutuneena heidän valmistamiinsa pukuihin ja istuen heidän valmistamissaan vaunuissa, ajoivat nuo tanssiaisiin menijät, eikä heidän päähänsäkään juolahtanut, että olisi ollut mitään yhteyttä tanssiaisten ja näitten juopuneitten välillä, joille heidän kuskinsa niin tuimasti huusivat.
Nämät ihmiset huvittelevat tanssiaisissa mitä levollisimmalla mielellä, vakuutettuina siitä, etteivät he tee mitään pahaa, vaan päinvastoin jotain hyvin hyvää. Huvittelevat kello 11:sta kello 6:teen aamulla, sillä aikaa kun toiset vatsa tyhjänä lojuvat yömajoissa ja muutamat heistä kuolevatkin, niinkuin pesijätär. Ilo on siinä, että vaimot ja neitoset esiintyvät semmoisessa säädyttömässä puvussa, ettei turmeltumaton neitonen tai vaimo mistään hinnasta näyttäytyisi siinä miehelle. Ja tässä puolialastomassa tilassa, paljastettuine rintoineen ja olkapäähän asti paljaine käsivarsineen, turnyyrineen ja pingoitettuine lanteineen, mitä kirkkaimmassa valaistuksessa, vaimot ja neitoset, joitten ensimäinen avu aina on ollut kainous, ilmestyvät vierasten miesten joukkoon, jotka niinikään ovat säädyttömän pinkeissä puvuissa, ja huumaavan musiikin soidessa sylitysten miesten kanssa pyörivät. Vanhat naiset, usein samalla tavalla paljastettuina kuin nuoretkin, istuvat ja katsovat, syöden ja juoden sitä mikä on makeinta. Vanhat miehet tekevät samoin. Ei ole kummaa, että tätä tehdään yöllä, silloin, kun koko kansa nukkuu, eikä voi sitä nähdä. Mutta se ei tapahdu salaamisen tarkotuksessa. Heistä näyttää, ettei siinä ole mitään salaamistakaan, että se on niinkuin olla pitääkin, etteivät he tuolla huvittelullaan, joka hävittää tuhansien ihmisten tuskallisen työn tulokset, ketään loukkaa, vaan päinvastoin ruokkivat köyhiä ihmisiä.
Saattaa olla, että tanssiaisissa on hyvin hauskaa. Mutta mitenkä me olemme tulleet niin pitkälle? Sillä jos me näemme joukossamme ihmisen, joka ei ole syönyt tai on viluissaan, niin meitä hävettää iloitseminen, niin kauan kuin hän ei ole saanut ruokaa ja lämminnyt, puhumattakaan siitä, että voisimme huvittaa itseämme semmoisella huvilla, joka tuottaa toisille kärsimyksiä. Meille on vastenmielistä ja käsittämätöntä ilkeitten poikanulikkain ilo, kun he pistävät koiran hännän pihtiin ja siitä riemuitsevat.
Mitenkäs me sitten näissä iloissamme olemme niin sokeita, ettemme näe niitä pihtejä, jotka puristavat meidän ilojemme vuoksi kärsivien ihmisten häntiä?
Eihän yksikään niistä naisista, jotka esiintyvät noissa tanssiaisissa pari sataa ruplaa maksavissa puvuissa, ole syntynyt tanssiaisissa, vaan hän on asunut myös maalla, nähnyt talonpoikia, tuntee lapsenhoitajansa ja sisäpalvelijan, jonka isät ja äidit ovat köyhiä, joilla parin sadan ruplan ansaitseminen mökin rakentamista varten on pitkän, työteliään elämän tarkotuksena. Mitenkäs hän voi iloita, tietäessään näissä tanssiaisissa paljastetun ruumiinsa koristuksena kantavansa sitä mökkiä, joka on hänen hyvän hoitajansa veljen tulevaisuuden haave? Otaksukaamme kuitenkin, ettei hän ole tullut tuota ajatelleeksi. Mutta sitä, että sametti, silkki, makeiset, kukkaset, pitsit eivät kasva itsestään, vaan että niitä tekevät ihmiset, sitä hän arvattavasti ei voi olla tietämättä. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, minkälaiset ihmiset tuota kaikkea tekevät, minkälaisissa olosuhteissa ja minkä vuoksi he sitä tekevät. Eihän hän voi olla tietämättä, ettei ompelijatar, jolle hän vielä riitelee, ole ollenkaan rakkaudesta häneen tehnyt hänelle tuota leninkiä, että kaikki tuo — leninki, pitsit, sametti ja kukkaset — on tehty hänelle puutteen pakoituksesta. Otaksukaamme hänen olevan niin huumaantuneena, ettei sitäkään huomaa. Mutta sitä, että viisi tai kuusi vanhaa, arvoisaa, usein sairaalloista lakeijaa ja palvelijatarta saavat valvoa ja puuhata hänen vuoksensa, sitä hän ei ainakaan voi olla tietämättä. Hän on nähnyt heidän väsyneet, synkät kasvonsa. Ei hän myöskään voi olla tietämättä, että tuona tanssiaisyönä oli 28 pykälän pakkanen ja että kuski, vanha ukko, tuossa pakkasessa sai istua koko yön kuskipukilla. Mutta minä tiedän, että he todellakaan eivät sitä näe. Ja jos he, nuo nuoret naiset, tanssiaisten hypnotiseeraamina, eivät tuota kaikkea näe, niin ei heitä voi siitä tuomita. Ne raukat tekevät sitä, mitä vanhemmat pitävät hyvänä. Mutta mitenkä vanhemmat selittävät tuon sydämmettömyytensä ihmisiä kohtaan.
Vanhemmat antavat aina seuraavan selityksen: "minä en pakoita ketään, — tavarat minä ostan, ihmiset, palvelijat, kuskit minä pestaan. Ostaa ja pestata — eihän siinä ole mitään pahaa?"
Näinä päivinä pistäysin erään tuttavani luona. Kulkiessani ensimäisen huoneen läpi, hämmästyin nähdessäni kaksi naista pöydän ääressä, kun tiesin tuttavani olevan poikamiehen. Laiha, keltainen, vanhahko nainen, huivi hartioilla, teki jotain nopeasti käsillään ja sormillaan pöydän päällä, hermostuneesti vavahdellen, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin hermollinen kohtaus. Vieressä istui tyttö niinikään jotain tehden ja samalla tavalla vavahdellen. Minä menin likemmä ja tarkastelin, mitä he tekivät. He katsahtivat minuun ja jatkoivat työtänsä yhtä uutterasti. Heidän edessään oli pöydälle levitettynä tupakkaa ja paperossihylsyjä. He tekivät paperosseja. Se tapahtui semmoisella nopeudella ja jännityksellä, ettei sitä voi kuvata ihmiselle, joka ei sitä ole nähnyt. Minä ihmettelin heidän nopeuttansa.
— Neljätoista vuotta olen tehnyt vaan tätä työtä, — sanoi nainen.