Heinänteko on tärkeimpiä töitä maailmassa. Melkein joka vuosi työvoimain ja ajan puutteessa jääpi niittyjä loppuun niittämättä ja heinää joutuu sateitten alle, ja enemmän tai vähemmän jännitetystä työstä riippuu, lisääntyykö ihmisten varastoihin 20 tai useampia prosenttia heinää, vai menevätkö ne hukkaan. Jos lisääntyy heinää, niin lisääntyy myöskin lihaa vanhuksille ja maitoa lapsille. Tässä on kullakin niittomiehellä kysymys leivästä ja maidosta talven varalle. Jokainen työmies sen tietää. Yksin lapsetkin tietävät, että se on tärkeätä työtä ja että täytyy ponnistaa viimeisetkin voimansa. Heilläkin on tehtävänsä: kulettaa raskas sahtikannu niityllä olevalle isälle, paljain jaloin kiireesti juosten kaksi virstaa kylästä, ennättääkseen perille päivällisajaksi. Jokainen tietää, ettei heinänteosta elonkorjuuseen tule olemaan keskeytystä, eikä aikaa levähtämiseen.
Mutta paitsi heinäntekoa on paljon muuta työtä: pelto on käännettävä, äestettävä, vaimoilla on kankaan kudonta, leipominen, pesu, miehillä myllyllä ja kaupungissa käynti, kunnalliset asiat, tuomarin ja kylänvanhimman luo meno, kyydinteko y.m. Kaikki vanhat, jopa sairaatkin, ponnistavat viimeisetkin voimansa. Niittomiehet tekevät työtä niin, että he joka kerta ennen työn lopettamista heikkoudesta horjuvat kulkiessaan viimeisiä sarkoja ja tuskin kykenevät nousemaan pystyyn levähtämisen jälkeen. Samaten tekevät työtä vaimotkin, usein raskauden tilassa ollessaan ja imettäessään.
Työ on äärimmilleen jännitettyä ja yhtämittaista. Kaikki ponnistavat viimeisetkin voimansa ja syövät tämän työn aikana loppuun ei ainoastaan niukan ravintonsa koko varaston, vaan entisetkin varastonsa. Olematta ennestäänkään kovin lihavia he laihtuvat elonaikana.
Työssä on esim. kolme miestä — vanha ukko, hänen veljenpoikansa, nuori, nainut mies, ja suutari, herraskartanon työväkeen kuuluva. Kaikille heille tämä heinänsato ratkaisee talven kohtalon. Saako lehmän pitää, saako verot suoritetuksi vai ei? He ovat herkeämättä, väsymättä tehneet työtä jo kaksi viikkoa. Sade on viivyttänyt työntekoa. Sateen lakattua ja märkyyden haihduttua he päättävät lopettaa työnsä ja, paremmin ennättääkseen, ottavat kukin kaksi vaimoihmistä mukaansa. Ukon mukana tulee hänen vaimonsa, 50 vuotias, työn kuluttama, yksitoista synnytystä läpikäynyt nainen, kuuro, mutta hyvin tarmokas vielä työnteossa, ja 13 vuotias tytär, lyhyenläntä, mutta tanakka ja voimakas. Veljenpojan mukana tulee hänen vaimonsa, kookas ja voimakas kuin mies ikään, ja hänen miniänsä, siunatussa tilassa oleva sotamiehen vaimo. Suutarin mukana tulee hänen vaimonsa, kova työntekijä, ja tämän äiti, kahdeksannellakymmenellä oleva, jolla oli tapana käydä kerjuulla. Kaikki he pysyttelevät toistensa tasalla ja tekevät työtä aamusta iltaan kesäkuun auringon pahimmassa helteessä. Ilma on painostava ja ennustaa sadetta. Joka hetki on kallis. Ei tahdo malttaa heittää työtä kesken, hakeakseen vettä tai sahtia.
Pikkuinen poika, vanhan eukon veljenpoika, kulettaa vettä. Vanha mummo, joka nähtävästi pelkää, että hänet ajettaisiin pois työstä, ei heitä haravaa kädestään ja koittaa väkisinkin pysyä mukana. Poikanen, ruumis aivan väännyksissä ja astuen lyhyitä askeleita paljailla jaloillaan, kulettaa vesikannua, joka on häntä itseään painavampi. Tyttö sälyttää olalleen heinätaakan, joka niinikään on häntä itseään painavampi, astuu muutaman askeleen, pysähtyy ja pudottaa taakkansa maahan, kykenemättä sitä perille viemään. Vanha vaimo haravoi lakkaamatta ja kantaa heinää raskaasti hengittäen ja horjahdellen. Vanha mummo ainoastaan haravoi, mutta sekin on hänelle liikaa. Vaivoin hän laahaa virsuihin puettuja jalkojansa ja tuijottaa synkästi eteensä, niinkuin kovasti sairas tai kuoleva ihminen. Ukko varsin lähettää hänet kauemmaksi toisista rukojen ympäriltä haravoimaan, ettei hän koittaisi pysyä toisten rinnalla, mutta hän ei hellitä ja jatkaa synkän näköisenä työtänsä niin kauan kuin muutkin.
Aurinko jo laskee metsän taa, mutta kaikki ei ole vielä rukoihin koottuna, paljon on vielä jälellä.
Kaikki tuntevat, että olisi jo aika lopettaa, mutta kukaan ei virka sanaakaan, odottaen, että joku toinen sanoisi. Viimein suutari, tuntien voimiensa tyyten loppuvan, ehdottaa ukolle, että loput jätettäisiin seuraavaksi päiväksi ja ukko suostuu. Vaimoväki rientää heti noutamaan vaatteita, kannuja, talikoita, mummo vaipuu siihen paikkaansa ensin istualleen ja sitten pitkälleen ja kaikki tuijottavat eteensä sammuneilla katseilla. Sitten naiset lähtevät pois ja mummo nousee ähkien ja laahustaa heidän perässään.
Katsokaammepa nyt herraskartanoa. Sinä samana iltana, jolloin kylältä päin kuuluu työstä palaavien nääntyneitten niittomiesten viikatteitten kalahduksia ja vaimojen ja tyttöjen huutoja, kun he, ennätettyään juuri panna pois haravat, juoksentelevat karjaa ajellen, — kuuluu herraskartanosta aivan toisia ääniä — kuuluu pianon rämpätystä, jokin unkarilainen laulu, ja silloin tällöin krokettipallojen kolahduksia. Tallin luona seisovat vaunut, joitten eteen on valjastettuna neljä lihavaa hevosta.
On tullut vieraita. Hevoset helistelevät kulkusia seistessään. He syövät heinää, tallaten sitä jalkoihinsa, sitä samaa heinää, jota tuolla niityllä niin suurella vaivalla kootaan. Pihalla on liikettä, terve, hyvinvoipa nuori mies vaalean punaisessa paidassa kutsuu kuskeja valjastamaan ja satuloimaan hevosia. Kaksi kuskia tulee renkituvasta ja menee huolettomasti käsiään heiluttaen hevosia herrasväelle satuloimaan. Aivan talon luona kulkee kaksi lapsenhoitajaa, toinen nuori, toinen vanha, vieden nukkumaan saman ikäisiä lapsia kuin ne, jotka saivat käydä kylästä sahtia noutamassa. Toinen hoitajista on englantilainen eikä osaa venättä. Hänet on tilattu Englannista — ei senvuoksi, että hänellä olisi tiedetty olevan joitakin erityisiä ansioita, vaan ainoastaan senvuoksi, että hän on ummikko. Vähän etempänä muuan mies ja pari vaimoa kastelevat kukkia, toinen mies puhdistaa pyssyä talon nuorelle herralle.
Tuolla kaksi vaimoa kantaa puhtailla alusvaatteilla täytettyä vasua — he ovat pesseet koko herrasväen sekä englannittarien ja ranskattarien alusvaatteet. Talossa on vielä kaksi vaimoa, jotka hädin tuskin ennättävät pestä astiat herrasväen jälkeen, ja kaksi frakkipukuista miestä juoksentelee edes takaisin tarjoten kahvia, teetä, viiniä, seltterivettä. Yläkerrassa on pöytä katettuna. On juuri syöty, ja kohta taas syödään — aina kello kahteentoista, kolmeen, usein auringon nousuunkin asti.