Sama on laita tieteellisen tieteenkin.
Työnjako on elimistöjen ja ihmisyhteiskuntien elämän ehto; mutta mitä näissä ihmisyhteiskunnissa on pidettävä elimellisenä työnjakona? Ja tutkipa tiede kuinka paljon tahansa työnjakoa lapamadon soluissa, niin eivät nuo tutkimukset pakoita ihmistä tunnustamaan oikeaksi semmoista työnjakoa, jota ei siksi tunnusta hänen järkensä ja omatuntonsa.
Olivatpa todistukset työnjaosta tarkastettavina olevien elimistöjen soluissa miten vakuuttavia hyvänsä, niin ihminen, jos hänellä on vielä järki tallella, kuitenkin sanoo, ettei pelkän karttuunin kutominen koko elämänsä ajan ole ihmisen tehtävä, ja ettei se ole työnjakoa, vaan ihmisten sortamista.
Spencer ynnä muut sanovat, että on olemassa kokonaisia kankuriväestöjä, ja että sen vuoksi kutomisen harjoittaminen on elimellistä työnjakoa, — mutta puhuessaan niin, he puhuvat täsmälleen samaa kuin jumaluusoppineet.
On olemassa valta, ja senvuoksi se on Jumalalta, olipa se millainen tahansa. On olemassa kankureita — siis semmoinen on työnjako. Hyvähän olisi niin puhua, jos valta ja kankuriväestö syntyisivät itsestään, mutta me tiedämme, etteivät ne synny itsestään, vaan meidän toimestamme. Pitää senvuoksi tietää, olemmeko me saaneet aikaan tämän vallan Jumalan kautta vaiko itsestämme, ja olemmeko saaneet aikaan nuo kankurit elimellisen vai jonkin muun lain mukaan.
Ihmiset elävät, elättäen itseänsä maanviljelyksellä, niinkuin on luontaista kaikille ihmisille. Joku ihmisistä on laittanut itselleen pajan ja korjannut auransa. Silloin tulee hänen luoksensa naapuri pyytäen häntä korjaamaan hänenkin auransa ja lupaa hänelle siitä työtä tai rahaa. Tulee sitten toinen, kolmas, ja näitten ihmisten yhteiskunnassa tapahtuu seuraava työnjako: syntyy seppä. Toinen ihminen taas on hyvästi opettanut lapsensa; hänen luoksensa tuo naapuri lapsensa pyytäen häntä heitäkin opettamaan, ja niin syntyy opettaja. Mutta sekä seppä että opettaja ovat ruvenneet ammattiinsa ja yhä edelleen siinä ovat ainoastaan senvuoksi, että heitä on siihen pyydetty, ja he pysyvät ammatissaan niin kauan kuin heitä tahdotaan siinä pysymään. Jos sattuisi niin, että seppiä ja opettajia tulisi liian paljon, tai heidän työnsä tulisi tarpeettomaksi, niin he heti, niinkuin sitä vaatii terve järki ja niinkuin tavallisesti käy siellä, missä ei ole olemassa syitä työnjaon säännöllisyyden häiriytymiseen, — jättäisivät ammattinsa ja ryhtyisivät taas maanviljelykseen.
Ihmisiä, jotka näin menettelevät, johtaa heidän järkensä, heidän omatuntonsa, ja senvuoksi me, järjellä ja omallatunnolla varustetut ihmiset, kaikki vakuutamme semmoisen työnjaon olevan oikean. Mutta jos kävisi niin, että sepille tulisi mahdolliseksi pakoittaa toisia ihmisiä tekemään työtä heidän hyväkseen ja he jatkaisivat hevoskenkien valmistamista, vaikka niitä ei tarvittaisi, ja opettajat niinikään opettaisivat silloinkin, kun ei olisi opetettavia, niin jokainen turmeltumaton ihminen, s.o. järjellä ja omalla tunnolla varustettu olento, käsittäisi, ettei se olisi työnjakoa, vaan toisen työn anastamista, sillä semmoinen toiminta ei olisi sen ainoan mittakaavan mukainen, jolla voi ratkaista, josko työnjako on oikea. Tämä mittakaava on: työn kysyntä ja siitä tulevan palkkion vapaa tarjoominen. Mutta yllämainittua toimintaa tieteellinen tiede juuri nimittääkin työnjaoksi.
Muutamat ihmiset tekevät semmoista, mitä toiset eivät ajattelekaan heiltä pyytää, ja vaativat, että heitä sen edestä elätettäisiin, sanoen sen olevan oikeutettua, koska se on työnjakoa.
Se, mikä on suurimpana kansan onnettomuutena muuallakin kuin meillä, on hallitus, ylen lukuisa virkamiesjoukko; se, mikä on syynä aikamme taloudelliseen kurjuuteen, on, niinkuin englantilaiset sanovat, overproduction, liikatuotanto (kun on valmistettu suunnaton joukko esineitä, joita ei kukaan tarvitse). Kaikki tämä johtuu tuosta kummallisesta työnjaon käsityksestä.
Kummallista olisi jos joku suutari katsoisi ihmisten olevan velvollisia elättämään häntä siitä, että hän herkeämättä valmistaa kenkiä, joita ei kukaan enään tarvitse. Mutta mitä on sanottava niistä hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijoista, jotka eivät tuota kansalle mitään näkyväistä, eipä edes hyödyllistäkään, joitten tavaraa ei kukaan halua, ja jotka kuitenkin yhtä rohkeasti, työnjaon perusteella, vaativat, että heitä ruokitaan ja juotetaan herkullisesti ja vaatetetaan hyvästi.