Saattaa olla ja onkin olemassa velhoja, joitten apuun turvaudutaan ja joille tarjotaan siitä leipää ja viinaa; mutta sitä, että olisi olemassa semmoisia velhoja, joita ei kukaan tarvitse ja jotka kuitenkin rohkeasti vaativat palkkaa loihtimisestaan — sitä on vaikea itselleen kuvitella.
Juuri niin on kuitenkin meidän maailmassamme laita hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijain.
Ja kaikki tämä tapahtuu tuon tiedemiesten niin yksimielisesti omaksuman työnjako-käsitteen perusteella, jota ei määrää sisällinen omatunto, vaan ulkonainen havainto.
Työnjako on todellakin aina ollut ja on olemassa, mutta se on oikea ainoastaan silloin, kun ihminen omantuntonsa ja järkensä nojalla päättää sen olevan välttämättömän, eikä sen perusteella, että hän sitä tutkii. Sekä omatunto että järki kaikilla ihmisillä ratkaisee tämän kysymyksen hyvin yksinkertaisesti, varmasti ja yksimielisesti.
Ne ratkaisevat sen niin, että työnjako on oikea ainoastaan silloin, kun jonkun ihmisen erityinen toiminta on niin tarpeellinen toisille ihmisille, että he, pyytäessään hänen palvelustaan, itse vapaaehtoisesti tarjoutuvat häntä elättämään sen edestä, niitä hän on heidän hyväkseen tekevä. Mutta kun ihminen saattaa elää 30 vuoden ikäiseksi toisten hartioilla, luvaten, opintonsa päätettyään, tehdä jotain hyvin hyödyllistä, jota ei kukaan häneltä pyydä, ja kun hän sitten 30 ikäisestä kuolemaansa saakka saattaa elää samalla tavoin, aina vaan ainoastaan luvaten tehdä jotain, jota ei kukaan häneltä pyydä, niin se ei ole työnjakoa, vaan suorastaan toisen työn anastamista väkevämmän puolelta, samaa toisen työn anastamista, jota jumaluusoppineet ennen aikaan sanoivat jumalan säätämäksi laiksi, filosoofit sittemmin välttämättömiksi elämän muodoiksi, ja nyt tieteellinen tiede nimittää elimelliseksi työnjaoksi.
Vallalla olevan tieteen koko merkitys on ainoastaan siinä.
Se on nyt ruvennut jakelemaan valtakirjoja joutilaisuuteen, sillä se yksin temppeleissään tutkii ja määrää, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä esiintyvä ihmistoiminta on loiseläimen toimintaa ja mikä elimellistä. Ikäänkuin ei jokainen ihminen voisi päästä siitä selville paljoa varmemmin ja pikemmin järkensä ja omantuntonsa avulla.
Ja niinkuin ennen aikaan papisto ja sitten valtion virkamiehet eivät voineet epäillä, ketkä ovat kaikkein tarpeellisimpia toisille ihmisille, niinpä nytkin tieteellinen tiede luulee epäilemättömäksi sitä, että juuri sen toiminta onkin elimellinen: he, tieteen ja taiteen harjoittajat, ovat elimistön kaikkein arvokkaimpia soluja, sen aivosoluja. Mutta vähät heistä. Hallitkoot vaan, juokoot ja syökööt herkkuja ja juhlikoot, niinkuin ovat hallinneet ja juhlineet papit ja sofistit, kunhan eivät vaan turmelisi ihmisiä, niinkuin ovat tehneet papit ja sofistit.
Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, järjellisiä olennoita, ovat he eroittaneet hyvää pahasta ja käyttäneet hyväksensä sitä, mitä ennen heitä tässä suhteessa on ollut tehtynä taistelemalla pahaa vastaan, etsimällä totuuden tietä ja vähitellen, mutta herkeämättä kulkemalla eteenpäin tätä tietä. Ja aina on ihmisiä tällä tiellä olleet estämässä kaikellaiset valheet, joitten tarkotuksena on ollut osoittaa heille, ettei niin pidä tehdä, vaan että pitää elää niinkuin haluttaa. Tiellä on ollut vanhoja, hirmuisia kirkonmiesten valheita. Hirveällä taistelulla ja vaivalla ihmiset vähitellen vapautuivat niistä, mutta tuskin olivat ennättäneet niistä vapautua, kun vanhojen sijalla oli jo uusi valhe — valtiollisfilosoofinen. Ihmiset vapautuivat siitäkin.
Mutta vieläkin pahempi uusi valhe on kohonnut ihmisten tielle: tieteellinen valhe.