Teknikon, lääkärin, opettajan, taiteilijan, kirjailijan luulisi itse kutsumuksensa perusteella pitävän palvella kansaa, — mutta mitenkäs on asian laita? Nykyisen suunnan vallitessa he eivät voi tuottaa kansalle muuta kuin vahinkoa.

Teknikon, mekaanikon täytyy työskennellä pääoman avulla. Ilman pääomia ei hän kelpaa mihinkään. Kaikki hänen tietonsa ovat semmoisia, että niitten käyttäminen vaatii pääomia ja suuressa määrin työmiehen hyväkseen käyttämistä. Ja puhumattakaan siitä, että hän itse on tottunut kuluttamaan vähintäin 1 1/2 tai 2 tuhatta vuodessa, eikä senvuoksi voi mennä maalle, missä ei kukaan voi hänelle semmoista palkkiota antaa, hän ei itse toimiensakaan vuoksi kelpaa kansaa palvelemaan. Hän osaa korkeimman matematiikan avulla laskea sillan kaaren, viputangon voiman y.m.s., mutta yksinkertaisimmissa kansan työtä koskevissa kysymyksissä hän joutuu ymmälle. Mitenkä on aura, ajoneuvot parannettavat, mitenkä on silta puron, yli tehtävä, sanalla sanoen kaikesta siitä, mikä koskee työmiehen oloja, ei hän tiedä mitään ja ymmärtää vähemmän kuin typerin talonpoika. Antakaa hänelle verstaat, työväkeä yltä kyllin, tilatkaa ulkomailta koneet, silloin hän ryhtyy toimeen. Mutta jos niissä oloissa, joissa miljoonat ihmiset nykyään ovat, on löydettävä keino helpoittaa työtä, niin hän ei mitään tiedä eikä toimiensa, tottumustensa ja elämän vaatimustensa vuoksi voi kelvata tähän asiaan.

Vielä pahemmassa asemassa on lääkäri. Hänen luuloteltu tieteensä on kokonaan sillä kannalla, että hän osaa parantaa ainoastaan semmoisia ihmisiä, jotka eivät mitään tee ja voivat käyttää hyväkseen toisten työtä. Voidakseen tieteellisesti toimia hän tarvitsee lukemattoman joukon kalliita laitoksia, työkaluja, lääkkeitä, hygieenisesti laitetut asunnot, ravinnon, tarvelaitoksen, hän tarvitsee, paitsi palkkaansa, semmoisia varoja, että, parantaakseen yhden sairaan, hänen täytyy näännyttää nälkään kymmeniä niistä, jotka saavat suorittaa kulungit. Hän on harjoittanut opinnoita kuuluisien oppineitten luona pääkaupungissa, ja näillä on vaan semmoisia sairaita, joita voi hoitaa klinikoissa, tai jotka voivat ostaa hoitoa varten tarvittavat koneet, jopa tuota pikaa muuttaa pohjoismaasta etelämaahan tai johonkin kylpypaikkaan.

Heidän tieteensä on semmoinen, että, niinkuin kaikki maalaislääkärit valittavat, työkansaa ei voi hoitaa sen köyhyyden takia, kun ei ole varaa valmistaa sairaalle hygieenisiä oloja. Maalaislääkärit valittavat samalla, ettei ole sairashuoneita, etteivät he ennätä suorittaa tehtäviänsä, että he tarvitsevat vielä apulaisia, lääkäreitä ja välskäreitä. Mikä on siis johtopäätös? Johtopäätös on se, että kansan pääonnettomuus, josta seuraa taudit, jotka leviävät tulematta parannetuiksi, on elinkeinojen riittämättömyys.

Ja niinpä tiede, työnjakoon vedoten, kutsuu taistelijoitansa kansalle avuksi. Tiede on kokonaan liittynyt rikkaisiin luokkiin ja tehtäväkseen ottanut niitten ihmisten parantamisen, jotka kaiken voivat itselleen hankkia, ja niille, joilla ei ole mitään liikoja varoja, neuvoo se samallaisia parannuskeinoja.

Mutta kun varoja ei ole, niin ne täytyy ottaa kansalta, jossa taudit leviävät tulematta parannetuiksi varojen puutteen takia.

Niinpä sanovatkin lääketieteen puolustajat, että se asia on vielä liian vähän kehittynyt.

Tietysti se on vähän kehittynyt, sillä jos se kehittyisi, josta Jumala varjelkoon, ja kansan niskoille pantaisiin kahden tohtorin, kätilön ja välskärin asemesta kaksikymmentä kuhunkin kihlakuntaan, niinkuin tahdotaan tehdä, — niin kohta ei olisi ketä parantaa. Tieteellisen avun, josta tieteen puolustajat puhuvat, täytyy olla aivan toisen. Ja sen avun anto ei ole vielä alkanut. Se alkaa silloin, kun tiedemies, teknikko tai lääkäri huomaavat laittomaksi nykyään vallalla olevan työnjaon, s.o. toisen työn anastamisen, herkeävät pitämästä oikeutenaan ottaa ihmisiltä, puhumattakaan sadoista tuhansista, edes 1000 tai 100 ruplaa heille antamastaan avusta ja rupeavat elämään työtä tekevien ihmisten keskuudessa, samoissa olosuhteissa kuin hekin, käyttäen tietojansa mekaniikan, tekniikan, terveysopin ja sairaanhoidon kysymysten ratkaisemiseksi työkansan hyväksi. Mutta nykyään on työkansan kustannuksella elävä tiede kokonaan unohtanut tämän kansan elämän ehdot, ei ole niistä tietävinään ja aivan tosissaan loukkaantunut siitä, ettei sen luulotellut tiedot kansalle sovellu.

Lääketiede, niinkuin teknillinenkin tiede, on vielä kehdossaan. Kaikki kysymykset siitä, mitenkä paraiten on jaettava työaika, mitenkä on itseään ravittava, mitenkä itseään vaatetettava, suojeltava kosteudelta, kylmyydeltä, mitenkä peseydyttävä, miten lapsia on kapaloitava ja ruokittava juuri niissä olosuhteissa, joissa työkansa elää,—kaikki nuo kysymykset ovat vielä esille ottamatta. Sama on laita tieteellisten opettajain ja pedagoogien. Niin on tiede tässäkin järjestänyt asian, että tieteellisesti opettaa voipi ainoastaan rikkaita ihmisiä, ja opettajat, niinkuin teknikot ja lääkäritkin, tavoittelevat vaan rahoja. Meillä pyrkivät he senvuoksi valtion palvelukseen.

Muuten ei voikaan olla, sillä mallikelpoinen koulu maapalloilleen, uudenaikaisine pulpettineen, karttoineen, kirjastoineen ja metodiikkoineen, on semmoinen, että sen ylläpitäminen vaatii kaksinkertaisia veroja joka kylältä. Niin vaatii tiede.