Kansa tarvitsee lapsiaan työssä, ja tarvitsee sitä enemmän, mitä köyhempi se on. Tieteen puolustajat sanovat: kasvatusoppi tuottaa jo nytkin kansalle hyötyä, mutta kunhan se kehittyy, niin se tulee tuottamaan vieläkin enemmän. Mutta jos se kehittyy ja kussakin kihlakunnassa tulee kahdenkymmenen koulun asemesta olemaan sata koulua, kaikki oppikouluja, joita kansa saa kustantaa, niin kansa köyhtyy vielä enemmän ja tulee vielä suuremmassa määrässä tarvitsemaan lastensa työtä.
— Mitäs on tehtävä? sanotaan tähän.
Hallitus laittaa koulut ja tekee koulunkäynnin pakolliseksi, niinkuin on tehty Euroopassa. Mutta rahatpa otetaan sittenkin taas kansalta, niin että se saa vieläkin kovemmin tehdä työtä ja sillä tulee olemaan vieläkin vähemmän joutoaikaa. Taaskin olisi ainoa pelastus siinä, että opettaja eläisi samoissa olosuhteissa kuin työmies ja opettaisi siitä palkkiosta, joka hänelle vapaaehtoisesti ja mielellään annetaan.
Semmoinen väärä suunta on tieteellä ja se tekee sille mahdottomaksi täyttää velvollisuuttaan — palvella kansaa. Mutta vielä selvemmin nähtävä on väärä suunta meidän sivistyneen luokkamme taiteellisessa toiminnassa, jonka itse merkityksensäkin vuoksi pitäisi olla kansaa hyödyttävä.
Tiede voi vielä vedota tyhmään verukkeeseensa, että tiede toimii tieteen vuoksi, ja että, kun sen ensin tiedemiehet tarpeeksi kehittävät, se tulee kansallekin tajuttavaksi, mutta taiteen, jos se on taidetta, täytyy olla kaikille tajuttavaa, ja erittäinkin niille, joitten hyväksi sitä harjoitetaan. Ja meidän taiteemme tila osoittaa hämmästyttävällä tavalla, etteivät taiteen harjoittajat tahdo, osaa, eivätkä voi olla kansalle hyödyllisiä.
Maalari tarvitsee suurten teostensa valmistamiseen semmoisen työverstaan, että siinä voisi työskennellä ainakin neljäkymmentä puuseppää tai suutaria, jotka saavat palella ja tukehtua hökkeleissä, mutta sitä paitsi hän vielä tarvitsee modelleja, pukuja, matkustuksia. Taideakatemia on kuluttanut miljooneja kansalta kannettuja varoja taiteitten kehittämiseksi, ja näitten taiteitten tuotteet riippuvat palatsien seinillä, olematta kansalle käsitettäviä tai tarpeellisia.
Säveltäjien täytyy, voidakseen ilmaista suuria aatteitansa, koota pari sataa valkoisiin kaulahuiveihin tai teatteripukuihin puettua ihmistä, ja kuluttaa satoja tuhansia ruplia oopperan aikaan saamiseksi. Eivätkä tämän taiteen tuotteet voi herättää kansassa, jos se joskus voisikin niitä hyväksensä käyttää, mitään muuta kuin kummastusta ja ikävää.
Luulisi, etteivät kirjailijat ainakaan kaipaa työverstaita, modelleja, orkestereita ja näyttelijöitä, mutta kirjailijakin tarvitsee suurten teostensa valmistamista varten matkustuksia, palatseja, taidenautintoja, teattereissa ja konserteissa käyntejä, kylpymatkoja y.m.s. — puhumattakaan mukavasta asunnosta ja elämän nautinnoista. Jos ei hän itse saa ansaituksi, niin hänelle annetaan eläke, että hän kirjailisi paremmin. Ja taaskin nuo teokset, joille me annamme niin suuren arvon, ovat kansalle aivan tarpeettomia.
Mitä jos lisääntyy vielä, niinkuin tiedemiehet ja taiteilijat toivovat, semmoisia henkisen ravinnon hankkijoita, jos joka kylään on rakennettava atelieeri, perustettava orkesteri ja joka kylässä on ylläpidettävä kirjailijaa semmoisissa olosuhteissa, joita taiteilijat pitävät itselleen välttämättöminä?
Minä luulen, että työmiehet ovat mieluummin milloinkaan näkemättä tauluja, kuulematta symfonioja, lukematta runoja ja novelleja, kunhan pääsevät elättämästä kaikkia noita tyhjäntoimittajia.