"Mutta tiede, taide! Tehän hylkäätte tieteen ja taiteen, s.o. hylkäätte sen, mikä antaa ihmiskunnalle elämää." Tällä tempulla koitetaan aina kumota minun todistukseni, ottamatta niistä selvää.
"Hän hylkää tieteen ja taiteen, hän tahtoo palauttaa ihmiset villiin tilaan, mitäs häntä rupeaa kuuntelemaan."
Mutta se ei ole totta. Minä en suinkaan hylkää tiedettä, s.o. ihmisen järjellistä toimintaa, enkä taidetta — tämän järjellisen toiminnan ilmaisua, vaan juuri tämän järjellisen toiminnan ja sen ilmaisun nimessä minä puhunkin sitä, mitä puhun, ainoastaan siinä tarkotuksessa, että ihmiskunta voisi päästä siitä villistä tilasta, johon se meidän aikamme väärän opin kautta on nopeasti vajoomassa.
Tiede ja taide ovat yhtä välttämättömiä ihmisille kuin ruoka, juoma ja vaatteet, vieläpä välttämättömämpiäkin; mutta ne eivät ole sitä senvuoksi, että me päätämme sen, jota nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, olevan välttämätöntä, vaan ainoastaan senvuoksi, että se todellakin on ihmisille välttämätöntä.
Jos nyt ihmisten ruumiin ravinnoksi ruvetaan valmistamaan heiniä, niin minun vakuutukseni, että heinät ovat ihmisten ravinto, ei saa aikaan sitä, että heinistä todellakin tulee ihmisten ravintoa. Enhän voi sanoa: mikset sinä syö heiniä, kun se on välttämätön ravinto? Voihan sattua, että se, mitä tarjoan, ei olekaan ravintoa.
Niinpä on juuri laita meidän tieteemme ja taiteemme. Meistä näyttää, että, jos me kreikkalaiseen sanaan liitämme sanan "logia" ja nimitämme sen tieteeksi, siitä tuleekin tiede; ja että, jos jonkin ilettävän asian, niinkuin alastomien naisten maalaamisen, nimitämme kreikkalaisella sanalla ja sanomme sen olevan taidetta, siitä tuleekin taide. Mutta puhuimmepa tuommoista kuinka paljon hyvänsä, niin se, mitä me teemme laskiessamme kuoriaisia, kemiallisesti tutkiessamme linnunradan aineksia, maalatessamme vedenimpiä ja historiallisia tauluja, sepittäessämme novelleja ja symfonioja, ei tule tieteeksi eikä taiteeksi niin kauan kuin sitä eivät mielellään ota vastaan ne ihmiset, joita varten sitä tehdään. Ja tähän asti ei sitä ole otettu vastaan.
Jos ainoastaan muutamien ihmisten sallittaisiin valmistaa ravintoa, ja kaikilta muilta se kiellettäisiin, niin luullakseni ravinnon laatu siitä huononisi. Jos venäläisillä talonpojilla olisi yksinoikeus ravinnon valmistamiseen, niin ei olisi muuta ravintoa kuin hapanleipää, perunoita, sipulia ja kaljaa — sitä, mikä heitä miellyttää. Sama olisi laita korkeimman tieteellisen ja taiteellisen toiminnan, jos yksinoikeuden siihen ottaisi itselleen joku erityinen sääty, — sillä eroituksella vaan, että ruumiin ravinnossa ei voi olla kovin suuria poikkeuksia luonnollisuudesta: sekä leipä että sipuli, vaikkeivät olekaan erittäin maukasta ravintoa, ovat kuitenkin syötäviä. Henkisessä ravinnossa sitä vastoin voi olla mitä suurimpia poikkeuksia, ja muutamat ihmiset voivat pitkät ajat ravita itseään suorastaan heille tarpeettomalla tai vahingollisella, myrkyllisellä henkisellä ravinnolla, voivat itse vähitellen tappaa itsensä oopiumilla tai väkiviinalla ja tätä samaa ravintoa tarjota joukoillekin.
Niin juuri on käynyt meidänkin. Ja niin on käynyt senvuoksi, että tieteen ja taiteen harjoittajain asema on etuoikeutettu, sillä tiede ja taide meidän maailmassamme ei ole koko ihmiskunnan järjellinen toiminta, vaan pienen piirin, joka nimittää itseänsä tiedemiehiksi ja taiteilijoiksi ja jolla on yksinoikeus tähän toimintaan. Senvuoksi on se väärentänyt tieteen ja taiteen käsitteetkin, unohtanut kutsumuksensa tarkotuksen ja koettaa ainoastaan huvittaa ja ikävästä pelastaa pientä tyhjäntoimittajajoukkoaan.
Siitä asti kuin ihmisiä on ollut olemassa, en heillä aina ollut tiedettä kaikkein yksinkertaisimmassa ja laajimmassa merkityksessä. Tiede, s.o. ihmiskunnan tiedot, on aina ollut ja on olemassa. Ilman sitä on elämää mahdotonta ajatella, eikä ole tarpeen sitä kumota eikä puolustaa. Mutta asia on siinä, että näitten tietojen piiri on niin laaja, siinä on niin paljon kaikenlaatuisia tietoja — alkaen tiedosta, mistä rauta on saatavissa, tietoon aurinkojen liikunnosta, — että ihminen hämmästyy, jos ei hänellä ole johtavaa lankaa, jonka mukaan hän voisi päättää, mikä kaikista noista tiedoista on tärkein hänelle ja mikä vähemmän tärkeä.
Senvuoksi on ihmisten korkein viisaus aina ollut sen johtavan langan löytämisessä, jonka mukaan on arvosteltava, mikä tieto on tärkeä, mikä vähemmän tärkeä.