Semmoisia rakennusmestareita ovat Konfucius, Buddha, Mooses, Kristus.

Yhtäkkiä tulee ihmisiä, jotka vakuuttavat pääasian olevan, ettei pidä olla mitään piirustusta, ja että on rakennettava noin vaan, silmämäärällä. Ja tuota "noin vaan" nämä ihmiset nimittävät kaikkein täsmällisimmäksi tieteelliseksi tieteeksi, niinkuin paavia nimitetään kaikkein pyhimmäksi. Ihmiset kieltävät kaiken tieteen, itse tieteen ytimen — ihmisten tarkotuksen ja onnen määrittelemisen, ja tätä tieteen kieltämistä he nimittävät tieteeksi. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, on heidän keskuudessaan syntynyt suuria neroja, jotka taistellessaan järjen ja omantunnon vaatimusten kanssa ovat koittaneet ratkaista kysymystä, mikä on sekä minun, että jokaisen ihmisen tarkotus ja onni.

Mitä tahtoo minulta ja jokaiselta ihmiseltä se voima, joka on minut luonut ja minua johtaa? Ja mitä on minun tekeminen tyydyttääkseni minussa olevia persoonallisen ja yhteisen onnen vaatimuksia?

He ovat kysyneet itseltään: minä olen kokonaisuus ja osa jostakin äärettömästä, ijankaikkisesta; mimmoinen on minun suhteeni samallaisiin osiin — ihmisiin ja tuohon kokonaisuuteen?

Ja omantunnon äänestä, järjestä ja siitä, mitä heille ovat puhuneet ennen eläneet ihmiset ja heidän aikalaisensa, jotka ovat kysyneet samaa, ovat nämä suuret opettajat johtaneet oppinsa, yksinkertaiset, selvät, kaikille ymmärrettävät ja mahdolliset täyttää.

Semmoisia ihmisiä on ollut eri kykyisiä. Semmoisia on maailma täynnään.

Kaikki elävät ihmiset kysyvät: mitenkä on persoonallisen onnen vaatimus sovitettava omantunnon ja järjen kanssa, jotka vaativat ihmisten yhteistä onnea? Ja tästä yhteisestä työstä kehittyy vähitellen, mutta keskeytymättä, uudet järjen ja omantunnon vaatimuksia lähempänä olevat elämän muodot.

Yhtäkkiä ilmestyy uusi ihmissääty, joka sanoo: kaikki tuo on joutavaa, kaikki se on hyljättävä. Se on deduktiivinen ajatustapa (mikä ero on deduktiivisen ja induktiivisen tavan välillä, sitä ei kukaan koskaan ole voinut ymmärtää), se on teoloogisen ja metafyysisen aikakauden menettelytapoja. Kaikki se, minkä ihmiset ymmärtävät sisällisen kokemuksen kautta ja ilmoittavat toinen toiselleen elämänsä lain tietoisuudesta, kaikki, minkä maailman alusta ovat tehneet tällä tiellä ihmiskunnan suurimmat nerot, kaikki se on joutavaa ja merkityksetöntä.

Tämä uusi oppi sanoo näin: sinä olet elimistön solu, ja sinun järjellisen toimintasi tehtävä on määritellä funktsionaalinen toimintasi. Määritelläksesi taas tuon funktsionaalisen toimintasi sinun täytyy tehdä havaintoja ulkopuolella itseäsi. Se, että sinä olet solu, joka ajattelee, kärsii, puhuu, ymmärtää, ja että sinä senvuoksi voit toiselta samallaiselta solulta kysyä, samoinko se kärsii, iloitsee, tuntee kuin sinäkin, täten vielä tarkistaen omaa kokemustasi; se että sinä voit käyttää hyväksesi sitä, mitä ennen eläneet, kärsivät, ajattelevat ja puhuvat solut ovat kirjoittaneet muistiin tästä aineesta; se, että sinulla on miljooneja soluja, jotka myöntymällä edellisten ajatuksiin vahvistavat sinun havaintojasi; se, että sinä itse olet elävä solu, joka aina välittömän sisällisen kokemuksen kautta tunnet, josko sinun funktsionaalinen toimintasi on oikea tai ei, — kaikki se ei merkitse mitään, kaikki se on kelvotonta, väärää menettelytapaa. Oikea, tieteellinen menettelytapa on tämmöinen: jos sinä tahdot tietää, mikä on sinun funktsionaalinen toimintasi, s.o. mikä on sinun tarkotuksesi ja onnesi, ja koko ihmiskunnan ja koko maailman tarkotus ja onni, niin ennen kaikkea sinun täytyy heretä kuuntelemasta omantuntosi ja järkesi ääntä ja vaatimuksia, jotka puhuvat sinussa ja sinun kaltaisissasi, sinun täytyy heretä uskomasta kaikkea sitä, mitä ovat puhuneet ihmiskunnan suuret opettajat järjestään ja omasta tunnostaan, pitää kaikkea sitä joutavana ja alottaa kaikki alusta. Ja voidaksesi ymmärtää kaikki sinun täytyy mikroskoopilla tarkastella ameebien ja solujen liikkeitä lapamadossa, tai vielä mukavampaa on uskoa kaikkea sitä, mitä sinulle sanovat tästä erehtymättömyyden valtakirjalla varustetut ihmiset. Tarkastellessasi näitten ameebien ja solujen liikkeitä, tai lukiessasi siitä, mitä muut ovat nähneet, on sinun otaksuttava näillä soluilla olevan inhimillisiä tunteita ja mietteitä siitä, mitä he haluavat, mihin pyrkivät ja mihin ovat tottuneet; ja näistä havainnoista (joissa joka sanassa on ajatus- tai lausevirhe) on analogian mukaan päätettävä, mitä sinä olet, mikä on sinun tarkotuksesi ja mikä on sinun ja toisten kaltaisesi solujen onni. Ymmärtääksesi itseäsi sinun täytyy tutkia ei ainoastaan lapamatoa, jonka sinä näet, vaan myöskin mikroskoopillisia olioita, joita sinä tuskin näet, ja vielä toisten olioitten muuttumista toisiksi, jota ei kukaan koskaan ole nähnyt, etkä sinäkään koskaan tule näkemään. Sama on laita taiteenkin. Taide on siellä, missä on ollut tositiedettä, aina ollut ihmisen tarkotusta ja onnea koskevan tiedon ilmaisuna. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, ovat he eri tietojen ilmaisuista erottaneet tärkeimmän ilmaisun — tiedon tarkotuksesta ja onnesta, ja tämän tiedon ilmaisuna onkin ollut taide ahtaassa merkinnössä. Siitä saakka kuin ihmisiä on ollut olemassa, on ollut myöskin noita erityisen herkkiä ja oppia ihmisen tarkotuksesta ja onnesta ymmärtäviä sieluja, jotka kanteleilla ja kitaroilla, kuvin ja sanoin ovat ilmaisseet inhimillistä taisteluaan valhetta vastaan, joka on eksyttänyt heitä pois tarkotuksestaan, kärsimyksiään tässä taistelussa, toiveitaan hyvän voitosta, epätoivoansa pahuuden voiton ja innostustansa tuon lähenevän onnen johdosta.

Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, ei tositaiteella, sillä, jota ihmiset ovat pitäneet suuressa arvossa, ole ollut merkitystä muuna kuin tiedon ilmaisuna ihmisen tarkotuksesta ja onnesta.