Aina ja viime aikoihin asti on taide palvellut oppia elämästä — sitä, joka sittemmin nimitettiin uskonnoksi, ja ainoastaan silloin se oli sitä, mitä ihmiset pitivät niin suuressa arvossa. Mutta niin pian kuin tarkotusta ja onnea koskevan tieteen sijalle tuli tiede, joka koski kaikkea, mikä vaan päähän juolahti, niin pian kuin tiede kadotti tarkotuksensa ja merkityksensä, ja todellista tiedettä alettiin ylenkatseellisesti nimittää uskonnoksi, lakkasi taide olemasta tärkeänä inhimillisenä toimintana.
Niin kauan kuin kirkko opetti tarkotuksesta ja onnesta, palveli taide kirkkoa ja oli tositaidetta, mutta niin pian kuin taide luopui kirkosta ja alkoi palvella tiedettä, joka taas palveli mitä sattui, kadotti taide merkityksensä ja — huolimatta vanhalta muistilta esiintuomista oikeuksistaan sekä järjettömästä, kutsumuksensa unohtamista, todistavasta vakuutuksesta, että taide palvelee taidetta — muuttui ammatiksi, joka tuottaa ihmisille hauskuutta ja ehdottomasti liittyy koreograafiseen, kulinaariseen ja kosmeetiseen taiteeseen, joitten harjoittajat yhtä suurella oikeudella nimittävät itseänsä taiteilijoiksi kuin runoilijat, maalarit ja soittotaiteilijat meidän aikanamme.
Kun katsahtaa taaksensa, niin näkee, että tuhannen vuoden kuluessa miljaardien ihmisten joukosta eroittuu kymmenkunta Konfucioita, Buddhoja, Soloneja, Sokrateita, Salomoita, Homeroja, Esaijoja, Davideja. Harvoin niitä näkyy esiintyvän ihmisten joukossa, vaikka niitä ennen aikaan ilmestyi ei ainoastaan yhdestä säädystä, vaan kaikkien ihmisten keskuudesta. Harvinaisia näkyvät olevan nuo tosioppineet, taiteilijat, henkisen ravinnon tuottajat. Eikä ihmiskunta suotta ole asettanut heitä niin korkealle. Mutta nyt on tultu niin pitkälle, että kaikki nuo entiset suuret tieteen ja taiteen työmiehet ovat jo meille tarpeettomia. Nykyään saattaa tieteen ja taiteen työmiehiä työnjaon lain mukaan tehdä tehtaissa, ja yhdessä vuosikymmenessä me otamme tehdäksemme enemmän tieteen ja taiteen neroja, kuin mitä on syntynyt maailman alusta asti.
Nykyään on olemassa oppineitten ja taiteilijoitten ammattikunta, joka uudenaikaisella tavalla valmistaa koko sen henkisen ravinnon, mitä ihmiskunta tarvitsee.
Ja tätä ravintoa on valmistettu niin paljon, ettei vanhoja, entisiä ihmisneroja, ei muinaisajan eikä myöhempiäkään, tarvitse enään muistellakaan, — se kaikki on ollut teoloogisen ja metafyysisen aikakauden toimintaa, joka on pois pyyhittävä. Todellinen järjellinen työ on alkanut noin 50 vuotta sitten. Ja näiden 50 vuoden kuluessa olemme me tehneet niin monta suurta miestä, että niitä yhdessä ainoassa saksalaisessa yliopistossa on enemmän kuin koko maailmassa tähän asti on ollut. Tieteitä olemme tehneet niin paljon — niitä kun on niin helppo tehdä — ettei yksi ihminen voi niitä kaikkia tuntea, eipä edes saada päähänsä kaikkia olemassa olevien tieteiden nimityksiäkään. Nimityksistäkin ja tulisi paksu sanakirja, ja joka päivä tehdään yhä uusia tieteitä.
Tehty on hyvin paljon, siihen tapaan kuin teki muuan virolainen opettaja, joka opetti tilanhaltijan lapsille ranskankielen asemesta vironkieltä. Me olemme oppineet paljon, mutta onnettomuus on vaan siinä, etteivät muut, kuin me itse, mitään siitä ymmärrä, vaan pitävät sitä mihinkään kelpaamattomana loruna.
Mutta onhan siihenkin selitys: ihmiset eivät käsitä tieteellisen tieteen tuottamaa hyötyä, sillä he ovat teoloogisen aikakauden tietojen vaikutuksen alaisina, sen typerän aikakauden, jolloin koko kansa, sekä juutalaisilla, kiinalaisilla, intialaisilla että kreikkalaisilla, ymmärsi kaikki, mitä heille puhuivat suuret opettajat.
Mutta johtuipa se mistä hyvänsä, asia on niin, että tieteet ja taiteet ovat aina olleet olemassa ihmiskunnassa, ja silloin, kun ne todella ovat olleet olemassa, ovat ne olleet tarpeellisia ja kaikille ymmärrettäviä.
Me teemme jotakin, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, mutta sitä ei meillä ole oikeutta nimittää tieteeksi ja taiteeksi.