Tositieteellä ja tositaiteella on kaksi varmaa tunnusmerkkiä: toinen — sisällinen, se, että tieteen ja taiteen palvelija, omaa etuaan ajattelematta, itsekieltäymyksellä täyttää kutsumustaan, ja toinen — ulkonainen, se, että hänen teoksensa ovat käsitettäviä kaikille ihmisille, joitten onni on hänen päämääränään. Otaksuivatpa ihmiset tarkotuksensa ja onnensa olevan minkä hyvänsä, tiede on oleva oppia tästä tarkotuksesta ja onnesta, ja taide tämän opin ilmaisua. Solonin, Konfuciuksen lait ovat tiedettä, Mooseksen, Kristuksen oppi on tiedettä, rakennukset Athenassa, Davidin psalmit ovat taidetta, mutta kappalten neljännen dimensioonin ja kemiallisten yhdistysten taulujen tutkiminen ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan tiedettä. Tositieteen virkaa tekevät nykyaikaan jumaluusoppi ja juriidilliset tieteet, tositaiteen virkaa kirkolliset ja hallinnolliset menot, joihin ei kukaan usko ja joita ei kukaan pidä totisena asiana. Se taas, jota meillä nimitetään tieteeksi ja taiteeksi, on joutilaan järjen ja tunteen tuotetta, jonka tarkotuksena on kutkutella samallaisia joutilaita järkiä ja tunteita ja joka on kansalle aivan käsittämätöntä, sillä sen tarkotuksena ei ole kansan onni.
Siitä saakka kuin tunnemme ihmisten elämää, näemme siinä aina ja kaikkialla vallitsevan opin, joka väärin nimittää itseänsä tieteeksi ja joka ei selvitä ihmisille elämän tarkotusta, vaan päinvastoin sitä himmentää. Niin on ollut egyptiläisillä, hindulaisilla, kiinalaisilla, osaksi kreikkalaisinakin (sofisteilla), sitten mystikoilla, gnostikoilla, kabalisteilla, keskiajalla: teoloogeilla, skolastikoilla, alkemisteilla, ja niin on ollut kaikkialla meidän aikaamme asti.
Mikä harvinainen onni onkaan meillä, kun saamme elää semmoisena erikoisena aikana, jolloin tieteeksi itseänsä nimittävä järjen toiminta on, niinkuin vakuutetaan, jossakin erikoisessa edistyksen tilassa! Eiköhän tuo harvinainen onni johdu siitä, ettei ihminen voi eikä tahdo nähdä omaa kurjuuttaan? Minkäs vuoksi ei noitten teoloogien ja kabalistien tieteistä ole mitään jäänyt jälelle, paitsi sanoja.
Tunnusmerkithän ovat aivan samat: sama itsetyytyväisyys, sokea varmuus, että me, juuri me, ja ainoastaan me olemme oikealla tiellä, ja vasta meistä alkaa oikea elämä. Samat toiveet, että me tuossa tuokiossa keksimme jotain tavatonta, ja sama, erehdyksemme paljastava, päätunnusmerkki: koko meidän viisautemme jää meille itsellemme, mutta kansanjoukot eivät ymmärrä, eivät ota vastaan, eivätkä tarvitse sitä. Meidän asemamme on hyvin vaikea, mutta miksi emme voisi ottaa sitä rehellisesti tarkastaaksemme.
On aika tulla tajuunsa ja katsahtaa omaan itseensä.
Emmehän me ole mitään muuta kuin kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka olemme istuneet Mooseksen istuimella ja ottaneet haltuumme taivaan valtakunnan avaimet, ja jotka itse emme mene sisälle emmekä muita sinne päästä. Mehän olemme, me tieteen ja taiteen ylimmäiset papit, kaikkein kurjimpia pettureita, joilla on asemaamme paljon vähemmän oikeutta, kuin kaikkein viekkaimmilla ja turmeltuneimmilla papeilla. Etuoikeutetulle asemallemme ei meillä ole minkäänlaista puolustusta. Me olemme petoksella anastaneet paikkamme ja valheella sitä pidämme hallussamme.
Papistolla, sekä meidän että katoolilaisella, niin turmeltunutta kuin se olikin, oli jonkinmoinen oikeus asemaansa, — he sanoivat neuvovansa ihmisille elämän ja pelastuksen tietä. Mutta me, kukistettuamme papiston ja todistettuamme ihmisille, että se heitä pettää, olemme asettuneet sen sijalle, emmekä opeta ihmisille elämää, väittäen sen oppimista tarpeettomaksi, vaan imemme kansan verta ja sen edestä opetamme lapsillemme omaa talmudiamme, kreikan ja latinan kielioppia, sitä varten, että hekin voisivat jatkaa meidän loiselämäämme.
Me sanomme: ennen oli olemassa ihmiskasteja, vaan nyt ei niitä ole. Mutta mitäs se merkitsee, että toiset ihmiset ja heidän lapsensa tekevät työtä, toiset taas eivät tee? Näyttäkää intialaiselle, joka ei tunne meidän kieltämme, eurooppalainen ja meidän elämämme muutamien sukupolvien aikana, niin hän heti huomaa samallaiset työtä tekeväin ja työtä tekemättömäin kastit, kuin hänenkin maassaan on. Niin heillä kuin meilläkin oikeuden työttömyyteen antaa se erityinen pyhitys, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, eli yleensä sivistykseksi.
Tämäpä sivistys ja koko sen mukana seuraava järjen turmeltuminen onkin vienyt meidät siihen kummalliseen mielettömyyteen, joka peittää meiltä mitä selvimmän ja epäilemättömimmän asian.
Me kulutamme veljiemme elämää ja pidämme itseämme kristittyinä, humaanisina, sivistyneinä ja täysin oikeamielisinä ihmisinä.