Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli pappivanhus luokseni kysymään, tarvitseisiko ja milloin hänen tulla luoksemme pitämään iltakirkkoa. Minä kiitin häntä nöyrästi siitä, että hän, kuten ajattelin, tahtoi minun tähteni nähdä semmoista vaivaa ja ilmoitin, ettei tarvitse, että minä kyllä kävelen tai ajan vaunuilla kirkkoon.
"Te tahdotte siis itse nähdä vaivan —?" sanoi pappi.
En tiennyt mitä vastasin, sillä pelkäsin tekeväni syntiä ylpeydestä.
Kirkolta lähetin aina hevoset takaisin, kun ei Katjaa ollut mukanani, ja palasin yksinäni jalkaisin. Kaikkia vastaantulijoitani tervehdin syvään ja nöyrästi kumartaen. Minä käytin jokaista tilaisuutta lähimmäisiäni auttaakseni, ohjatakseni heitä ja uhratakseni jotakin heidän tähtensä, jopa astuin likaiseen tiensyrjäänkin heille tietä antaakseni.
Erään kerran iltasella kuulin, kun työnjohtaja kertoi Katjalle, että eräs Semen niminen talonpoika oli käynyt pyytämässä häneltä lautaa tyttärensä ruumisarkkuun ja ruplan rahaa sielumessua varten, ja oli saanutkin ne.
"Onko hän sitten niin köyhä?" kysyin minä.
"Kovin köyhä, arvoisa neiti, elävät aivan suolatta leivättä", vastasi työnjohtaja.
Sydäntäni kouristi kuullessani tätä, mutta sittenkin lohdutti minua, kun sain sen tietää. Uskotettuani Katjaa, että aijon mennä kävelylle, kiidin ylös huoneeseeni, otin kaikki rahani, mitä minulla oli (kovin vähän kyllä, mutta toki kaikki, mitä minulla oli), tein ristinmerkin ja riensin terassin poikki puutarhaan ja kylään Semenin mökille, joka oli aivan kylän syrjässä. Ketään näkemättä menin ikkunan luokse, laskin ikkunalle rahani ja naputin siihen. Silloin lähti joku mökistä, naristi ovea ja huusi minua, mutta minä juoksin vavisten ja kylmänä pelosta kotiini, kuin rikoksentekijä.
Katja kysyi minulta, missä olin käynyt ja mikä minun oli, mutta minä en edes ymmärtänyt, mitä hän puhui, enkä vastannut mitään. Kaikki esiytyi minulle yht'äkkiä niin mitättömältä ja pintapuoliselta. Lukitsin itseni huoneeseeni ja kävelin kauan edestakaisin lattialla, en kyennyt mitään tekemään, en ajattelemaan enkä selvittämään tunteitanikaan. Ajatukseni kulkivat Semenin perheeseen; ajattelin, kuinkahan se tuli iloiseksi lahjasta, millähän sanoilla kiittivät häntä, joka oli pannut rahat ikkunalle, ja mieleni alkoi käydä raskaaksi siitä, etten ollut itse antanut lahjaani heille. Ajattelin sitäkin, mitähän sanoisi Sergei Michailovitsh, kun hän tietäisi tekoni, ja iloitsin siitä, ettei hän eikä kukaan muukaan saa koskaan siitä tietoa.
Minun valtasi sellainen iloisuus, sellainen huumaus muiden ja oman itseni täydellisyydestä, että kaikki näin kovin lempeässä valossa, ja että yksin kuolemankin ajatus onnen unelmana tunkeutui minuun. Nauroin, rukoilin ja itkin. Tällä hetkellä rakastin kaikkea maailmassa ja omaa itseäni hehkuvalla kiihkoisuudella.