Nikita. Rakas äiti, nyt on minulta kaikki lopussa. Mitä olettekaan minulle tehneet?! Voi, kuinka hänen pienet luunsa ruskahtelivat ja kuinka hän ynisi!… Voi, äiti, rakas; Mitä olettekaan minulle tehneet?! (Menee ja istuutuu reen laidalle.)
Matrjona. Mene juomaan, kultaseni. Näin yön aikaan toden perään vähän niinkuin mieltä kaamaisee. Vaan jahka aamu valkenee, ja sitte päivä, pari kuluu, niin unhotat kaikki tyynni. Ja sitte, jahka joudutaan, naitetaan tyttö pois ja kaikki jää unehduksiin. Vaan mene nyt juomaan, mene! Kyllä minä nyt jo kaikki kellarissa järjestän.
Nikita. (Pöyristyksen puistattamana ) Viina taisi jäädä sinne? Ehkäpä saan tämän juomalla haihtumaan?! (Menee. Anisja, joka on seisonut koko ajan etehisen ovella, syrjäytyy äänettömänä.)
XV KOHTAUS.
Matrjona ja Anisja.
Matrjona. Mene, mene, mansikkani, kyllä minä teen kaikki; minä menen itse kellariin ja kaivan sen maahan. Minnekäs se tässä lapion viskasi? (Löytää lapion ja laskeutuu puoleksi kellariin.) Anisja, tulehan tänne valaisemaan!
Anisja. Entäs hän?
Matrjona. Pahasti näkyi pelästyneen, ja sinä kun niin kovasti häntä ahdisteletkin. Vaan ole huoleti, kyllä se siitä virkoo. Ja olkoon jo, Jumalan nimessä; minä kyllä itse teen loput. Panehan tuohon lyhty. Nyt näen. (Matrjona katoaa kellariin.)
Anisja. (Ovelle päin, josta Nikita meni.) No, oletkos kyltiksesi huvitellut nyt? Sinä olet ollut pöyhkeä, vaan odota, nyt saat itse tuta, miltä tämä maistuu. Ja ehkäpä mahtavuutesi lauhtuu nyt.